Väitetään, että rekrytoinnissa puhaltavat uudet tuulet. Jos tarkastellaan, mitä kaikkea vaikkapa digitalisaatio ja sosiaalinen media ovat rekrytointiin tuoneet, niin väite on helppo allekirjoittaa. Mutta entäpä kohtaamisen taidot, jotka tuntuvat osalla rekrytoijista junnaavan paikallaan? Vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta on kohkattu jo vuosikymmenen ajan tälläkin sektorilla, ja silti harmillisen yleinen tarina on se, jossa työnhakijaa on kohdeltu kaikkea muuta kuin arvokkaasti ja kunnioittaen.

Kirjoitin jokin aika sitten omassa LinkedIn-profiilissani postauksen parista rekrytointiin liittyvästä epäkohdasta: siitä, että puhelimeen ei vastata soittoajoilla ja siitä, että tietoa rekrytoinnin lopputuloksesta ei saateta monestikaan edes haastatteluissa olleille, lupauksista huolimatta. Postaukseni keräsi muutamassa päivässä lähes 50 000 lukijaa, useita satoja tykkäyksiä ja vilkasta keskustelua. Tässä osa kommenteista:

“Näissä mietteissä aivan liian usein. Moneen kohtaan on saanut excelissä laittaa, ei kuulunut mitään.”

“Rekryvaiheessa sillä on suuri ero, onko soittoajalla luurin toisessa päässä positiivinen, energinen henkilö, joka paneutuu asiaan, vai kyllästynyt ja asioista tietämätön, tai jospa puhelimeen ei vastata lainkaan.”

“Rekry on käyntikortti kumpaankin suuntaan.”

“Samaa mieltä. Jättää huonon kuvan rekrytoijasta, jos prosessia ei viedä loppuun saakka. Monesti olisin tyytyväinen siihen automaattiseenkin ei kiitos-viestiin.”

“Jos yritykset näkisivät että työhakemus on eräänlainen rakkauskirje niin silloin myös ymmärrettäisiin että kokemus työnhausta vaikuttaa ratkaisevasti siihen mitä nämä ehdokkaat kertovat yrityksestä eteenpäin.”

Käsillämme selvästikin ilmiö, joka on olemassa ja koskettaa tuhansia työnhakijoita, mutta ilmeisesti myös ilmiö, josta ei kuitenkaan laajemmin puhuta. Samaan aikaan kun valtiovalta luo työttömille lisäpaineita työnhakuun, rellestävät epäpätevät ja epäkohteliaat rekrytoijatahot sabotoiden ja lannistaen monen sinnikästä työhaun prosessia ja yrittämisen asennetta. Rekrytointitaidot ovat kohtaamistaitoja, joissa ilmiselvästi on monella asiaa hoitavalla taholla vielä rutkasti petrattavaa.

Rekrytoijan tehtävänä on – totta kai –löytää yritykseen soveltuvin, parhain, tehokkain ja istuvin työntekijä. Tämä on tärkeä tehtävä, mutta yhtä tärkeä on työnantajamielikuvan luominen ja yrityksen imagon välittäminen. Tämän päivän työelämän meiningeissä työnhakutaitojen ja oman osaamisen tunnistamisen ja markkinoinnin tulisi olla jo kansalaistaitoja. Mutta yhtä lailla työnantajapuolella tulisi jonkinlaiset diplomit suorittaa siitä, kuinka ihmisiä kohdellaan ja kohdataan, ennen kuin lähdetään rekrytointikampanjoita vetämään. Rekrytoijan diplomiin kuuluisi ehdottoman suurena osiona haastattelu- ja kohtaamistaitojen sekä ihmistuntemuksen lisäksi ihan sellaiset perustaito-osiot kuten puhelinkäyttäytyminen ja sanansa pitäminen. Myös positiivisuutta harjoiteltaisiin ennen rekryyn päästämistä, tällä varmistettaisiin osaltaan positiivisen mielikuvan syntyminen ja ylläpitäminen kaikessa asioinnissa. Mikäli näihin taitoihin ei ole aikaa tai halua panostaa, suosittelen hyödyntämään asiansa osaavia rekrytointifirmoja, jotka ovat perehtyneet siihen, että työnhakijan etsintäprosessi hoidetaan tyylillä ja jokaista osapuolta kunnioittaen. Sellaisiakin nimittäin löytyy.

Kohtaamisen taitoja voi kuitenkin jokainen harjoitella. Vaikka kuvittelisi olevansa huippurekrytoija, voi aina pysähtyä miettimään asioita vielä enemmän hakijan näkökulmasta ja oppia jotain itsestään kohtaajana lisää. Osasinko antaa yrityksestämme oikeanlaisen mielikuvan? Kohtasivatko arvomaailmamme? Millainen mielikuva tälle hakijalle jäi? Mitä itse olisin pitänyt tästä haastattelusta ja tavastani kohdella hakijaa? Jäikö jotain ilmaan roikkumaan? Hyvä ja positiivinen fiilis haastattelutilanteesta jää varmasti positiivisena kaikumaan yrityksen imagoksi, vaikkei hakijakandidaattia sillä kertaa valittukaan tehtävään.

Ihmimillisiä ja innokkaita kohtaamisia!

Leena