Kaavailut lukio-opintojen rajaamisesta kolmeen vuoteen vetävät hiljaiseksi. Eduskunta käsittelee lukiosäästöjä kiireellisessä aikataulussa syksyllä, ja uudistuksen on määrä tulla voimaan ensi vuoden alusta. Sillä, joka tämän säästöidean on kehitellyt, ei voi olla todellista tuntumaa lukiomaailmaan ja lukio-opiskelijan arkeen. Väistämättä käy mielessä kysymys: Tämäkö on sitä viime aikoina peräänkuulutettua nuorten syrjäytymisen ehkäisyä ja tukemista? Näillä kaavailuilla lisääntyy sekä lukion keskeyttäminen että syrjäytyminen ja vähenee takuuvarmasti lukioon hakeutuminen.

 

Lukiossa jatkoaikaa opinnoilleen ovat anoneet ja harkinnanvaraisesti saaneet ne, jotka perustelluista syistä sitä tarvitsevat. Ymmärrettävää on, että turhaa pidennettyyn suunnitelmaan siirtymistä on rajattava, mutta harhakuvitelmaa taas se, että jatkoajalla opiskelijat olisivat jatkoaikaan siirtyneet laiskuuttaan. Suurin osa 3,5 tai 4 vuoden suunnitelmista on täysin perusteltuja, viiden vuoden jatkoajoista puhumattakaan. Kyseessä on usein tarkkaan harkitut siirtymiset, joista on keskusteltu sekä kotona huoltajien että koulussa opinto-ohjaajan kanssa. Näillä järjestelyillä ylioppilaaksi ovat päässeet opiskelijat, jotka tarvitsevat oppiakseen enemmän aikaa sekä ne, jotka kärsivät psyykkisistä tai fyysisistä ongelmista. Luki- ja oppimisvaikeudet, masennus ja jaksamisongelmat ovat luokattoman lukion aikana kasvaneet tasaiseen tahtiin ja joidenkin lukioon tulevien kohdalla jo hoitava taho antaa suositukset kurssien maksimimääristä opiskelijan kurssitarjotinta suunniteltaessa.

 

Neljän vuoden suunnitelmassa luonnollisesti ovat myös ne, joilla musiikki- tai (kilpa)urheiluharrastus vie useamman illan viikossa, ja jotka haluavat järjestää aikaa myös läksyjen lukemiselle. Pidennettyyn opinto-ohjelmaan siirtyminen on mahdollistanut lukio-opintojen loppuun saattamisen myös niillä, joiden on taloudellisista syistä käytävä lukion ohessa töissä opintoja ja elämistä rahoittaakseen. Puolen vuoden eli kolmen jakson lisäaika on tuonut helpotusta ja lakin päähän lopulta niille, joiden lukioaikaan on sattunut valitettavia onnettomuuksia, sairastumisia, menetyksiä tai muita hankalia tilanteita, joiden vuoksi voimavarat ovat olleet tilapäisesti rajalliset täysipainoista lukio-opiskelua ajatellen.

 

Mikä on tällä opintojen rajaamisella päättäjien viesti omaa opiskeluidentiteettiään ja omia suuntiaan etsiville nuorille lukio-opiskelijoille? Rivien välistä voi tulkita, että heikkous ei ole lukiolaiselle sallittua, opiskeltava on täysillä tai ei ollenkaan. Pahoin pelkään, että tämä viesti karkottaa lukio-opintojen pariin hakeutumasta ne nuoret, joissa olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta joiden esim. elämäntilanne ei salli täysipainoista opiskelua. Entä millaisia paineita tällainen tehokkuusajattelu luo niille, joiden kyvyt kyllä lukio-opiskeluun riittäisivät, mutta joiden on käytävä taloudellisista syistä töissä lukioaikana? Eikö hitaammin oppivilla, psyykkisistä ongelmista kärsivillä tai monimutkaisista ja voimia rajoittavista perhetilanteista tulevilla ole vastedes oikeutta suorittaa lukion päättötodistusta, jos opinnot eivät valmistu kolmessa vuodessa?

 

Jos jonkinlaista “tehokkuusajattelua” on pakko opiskelijoiden keskuuteen suunnata, kääntäisin katseeni lukiolaisista niihin yliopisto-opiskelijoihin, jotka roikkuvat yliopistojen kirjoilla kymmenettä vuotta ilman merkkejäkään valmistumisesta. Lukio-opintojen rajaaminen vaikuttaa yliliioitellulta ja väkisin väännetyltä säästökampanjalta, joka valitettavasti sorsii opiskelijoita, jotka olosuhteista huolimatta edes yrittävät saada opintoja kasaan sekä niitä, joita pitäisi ennen kaikkea kannustaa edes vähän opiskelemaan, omaan tahtiin.

 

Onnitteluni kaikille tämän kevään ylioppilaille, etenkin niille, joiden lukiopolku ei ole ollut se tavanomainen sekä niille, jotka olette vaikeuksien kautta ylioppilaaksi itsenne saattaneet. Voitte olla ylpeitä saavutuksestanne, veipä se teiltä aikaa kolme, neljä tai viisi vuotta!

Leena