sunnuntai, 27. toukokuu 2018

Rekrytointi on kohtaamistaitolaji

Väitetään, että rekrytoinnissa puhaltavat uudet tuulet. Jos tarkastellaan, mitä kaikkea vaikkapa digitalisaatio ja sosiaalinen media ovat rekrytointiin tuoneet, niin väite on helppo allekirjoittaa. Mutta entäpä kohtaamisen taidot, jotka tuntuvat osalla rekrytoijista junnaavan paikallaan? Vuorovaikutuksesta ja kohtaamisesta on kohkattu jo vuosikymmenen ajan tälläkin sektorilla, ja silti harmillisen yleinen tarina on se, jossa työnhakijaa on kohdeltu kaikkea muuta kuin arvokkaasti ja kunnioittaen.

Kirjoitin jokin aika sitten omassa LinkedIn-profiilissani postauksen parista rekrytointiin liittyvästä epäkohdasta: siitä, että puhelimeen ei vastata soittoajoilla ja siitä, että tietoa rekrytoinnin lopputuloksesta ei saateta monestikaan edes haastatteluissa olleille, lupauksista huolimatta. Postaukseni keräsi muutamassa päivässä lähes 50 000 lukijaa, useita satoja tykkäyksiä ja vilkasta keskustelua. Tässä osa kommenteista:

“Näissä mietteissä aivan liian usein. Moneen kohtaan on saanut excelissä laittaa, ei kuulunut mitään.”

“Rekryvaiheessa sillä on suuri ero, onko soittoajalla luurin toisessa päässä positiivinen, energinen henkilö, joka paneutuu asiaan, vai kyllästynyt ja asioista tietämätön, tai jospa puhelimeen ei vastata lainkaan.”

“Rekry on käyntikortti kumpaankin suuntaan.”

“Samaa mieltä. Jättää huonon kuvan rekrytoijasta, jos prosessia ei viedä loppuun saakka. Monesti olisin tyytyväinen siihen automaattiseenkin ei kiitos-viestiin.”

“Jos yritykset näkisivät että työhakemus on eräänlainen rakkauskirje niin silloin myös ymmärrettäisiin että kokemus työnhausta vaikuttaa ratkaisevasti siihen mitä nämä ehdokkaat kertovat yrityksestä eteenpäin.”

Käsillämme selvästikin ilmiö, joka on olemassa ja koskettaa tuhansia työnhakijoita, mutta ilmeisesti myös ilmiö, josta ei kuitenkaan laajemmin puhuta. Samaan aikaan kun valtiovalta luo työttömille lisäpaineita työnhakuun, rellestävät epäpätevät ja epäkohteliaat rekrytoijatahot sabotoiden ja lannistaen monen sinnikästä työhaun prosessia ja yrittämisen asennetta. Rekrytointitaidot ovat kohtaamistaitoja, joissa ilmiselvästi on monella asiaa hoitavalla taholla vielä rutkasti petrattavaa.

Rekrytoijan tehtävänä on – totta kai –löytää yritykseen soveltuvin, parhain, tehokkain ja istuvin työntekijä. Tämä on tärkeä tehtävä, mutta yhtä tärkeä on työnantajamielikuvan luominen ja yrityksen imagon välittäminen. Tämän päivän työelämän meiningeissä työnhakutaitojen ja oman osaamisen tunnistamisen ja markkinoinnin tulisi olla jo kansalaistaitoja. Mutta yhtä lailla työnantajapuolella tulisi jonkinlaiset diplomit suorittaa siitä, kuinka ihmisiä kohdellaan ja kohdataan, ennen kuin lähdetään rekrytointikampanjoita vetämään. Rekrytoijan diplomiin kuuluisi ehdottoman suurena osiona haastattelu- ja kohtaamistaitojen sekä ihmistuntemuksen lisäksi ihan sellaiset perustaito-osiot kuten puhelinkäyttäytyminen ja sanansa pitäminen. Myös positiivisuutta harjoiteltaisiin ennen rekryyn päästämistä, tällä varmistettaisiin osaltaan positiivisen mielikuvan syntyminen ja ylläpitäminen kaikessa asioinnissa. Mikäli näihin taitoihin ei ole aikaa tai halua panostaa, suosittelen hyödyntämään asiansa osaavia rekrytointifirmoja, jotka ovat perehtyneet siihen, että työnhakijan etsintäprosessi hoidetaan tyylillä ja jokaista osapuolta kunnioittaen. Sellaisiakin nimittäin löytyy.

Kohtaamisen taitoja voi kuitenkin jokainen harjoitella. Vaikka kuvittelisi olevansa huippurekrytoija, voi aina pysähtyä miettimään asioita vielä enemmän hakijan näkökulmasta ja oppia jotain itsestään kohtaajana lisää. Osasinko antaa yrityksestämme oikeanlaisen mielikuvan? Kohtasivatko arvomaailmamme? Millainen mielikuva tälle hakijalle jäi? Mitä itse olisin pitänyt tästä haastattelusta ja tavastani kohdella hakijaa? Jäikö jotain ilmaan roikkumaan? Hyvä ja positiivinen fiilis haastattelutilanteesta jää varmasti positiivisena kaikumaan yrityksen imagoksi, vaikkei hakijakandidaattia sillä kertaa valittukaan tehtävään.

Ihmimillisiä ja innokkaita kohtaamisia!

Leena 

sunnuntai, 27. toukokuu 2018

Köllitään!

(Kirjoitettu keväällä 2015, uudelleenjulkaistu 2018)

Katselin tänään lasteni (8v ja 10v) kanssa Auli Mantilan elokuvan Ystäväni Henry (neljä tähteä), mikä selvästi pisti mietityttämään ja kirvoitti monenlaiseen keskusteluun liittyen erilaisiin perheisiin ja elämässä vastaan tuleviin ongelmiin. Lopulta päädyimme pohtimaan, mitkä ovat niitä ohjenuoria tai sääntöjä, joiden mukaan me yritämme perheessämme luovia eteenpäin erilaisissa haastavissakin tilanteissa, lähinnä siis meidän vanhempien ajatuksia vanhemmuudesta ja kasvatuksen periaatteista. Tässäpä hyvin helposti muotoutunut TOP 5.

1. Jokaista kuunnellaan, mutta aikuinen päättää.

Koska aikuisella on kokemusta ja tietoa asioista. Koska lapsen ei tarvitse olla isommista asioista päättämässä ja koska vanhemman tehtävä on tehdä päätöksiä ja seistä niiden takana. Mutta asioista voidaan keskustella ja lapsilla on oikeus kuulla myös perustelut päätösten takana.

2. Kaikkea ei tarvitse saada.

Maailmassa on ihan järjetön määrä asioita, joita voi haluta. Joskus voi jotain saadakin, mutta aika usein ei saa haluamaansa. Eikä tarvitse saada. Sitten kun saa, niin se tuntuu kivalta. Tähän liittyy myös vahvasti kiitollisuuden tuntemisen opettelu sekä pientenkin asioiden arvostaminen. 

3. Kaikesta saa kertoa.

Ei ole sellaista asiaa, mitä lapset eivät voisi vanhemmille kertoa. Sellaisen luottamuksen rakentaminen lapsiin on yksi vanhemmuuden vaativimmista, mutta palkitsevimmista tehtävistä. Vaikka tapahtuisi mitä, vaikka olisi tehnyt mitä, niin kaikesta saa kertoa, sillä (kohta 4)...

4. Äiti ja isi rakastaa aina. 

5. Köllitään!

Tämä lasten ykkössuosikkisääntö on ollut tapanamme aina. Kölliminen tarkoittaa sängyssä lojumista koko perheen kesken, yleensä aamuisin, mutta lomalla näköjään köllimiseen on aikaa myös iltaisin :) Köllimisen ykkösjuttu on, että samassa sängyssä köllötellen kertoillaan asioita ja kyöhnäillään paikkoja vaihdellen toistemme kainaloissa. Piirrellään selkiin, suunnitellaan tulevan päivän touhuja, kikatellaan. Viime aikoina olen havahtunut pohdiskelemaan, että kuinkakohan kauan tämä perinne vielä jatkuu, toivottavasti teiniys ei karkota köllikavereita vierestä pois vaan voidaan yhäkin jatkaa tätä leppoisaa ja läheisyyttä ylläpitävää tapaa lasten kasvaessa.

Näillä yksinkertaisilla säännöillä mennään meillä. Hauskaa olisi, jos jakaisitte omianne, olisi kiva kuulla millaisia vanhemmuuden kulmakiviä muissa perheissä on mietitty.

Leena

 

sunnuntai, 8. toukokuu 2016

Paras ja palkitsevin piilotyöpesti

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

 

Minun äitiyteni taipaleella kaikista vaikeinta on ollut äidiksi tuleminen. Jostain syystä universumi ei meinannut alkuunkaan ymmärtää, että tällaiselle pestille olisi tarvetta juuri minun kohdallani, ja että minä olisin hommaan kykenevä. Minun piti moneen kertaan osoittaa pätevyyttäni, näyttää sinnikkyyttäni, todistella parin pitkältä tuntuvan vuoden ajan, että kyllä: juuri minä olisin tähän hommaan se oikea tyyppi. Jouduin useaan otteeseen turvautumaan ulkopuolisiin suostuttelijoihin, joiden asiantuntevalla vakuuttelulla ja lääketieteellisillä avusteilla sain kuin sainkin homman keploteltua itselleni. 

Miten ihmeellisen hienolta valinta tuntuikaan! Olo oli samaan aikaan jännittynyt, kiitollinen ja odottava: mitä kaikkea tässä hommassa saisinkaan aikaan ja millaisia haasteita homma toisi mukanaan! Onneksi perehdytys ja sisäänajo olivat kohtuupitkiä, siinä ajassa ehti tutustua omiin ajatuksiin liittyen uuteen tehtävään, vaikka todellinen työ alkoikin tasan tarkalleen määrättynä päivänä 40+0. Kaikki uuteen työhön liittyvä oli inspiroivaa, ihanaa ja ihmeellistä! Koska nautin kaikesta, aika pian oli selvää, että halusin lisäpätevöityä tällä alalla, mutta tiedostin, että aiempien vuosien vaikeudet saattaisivat olla uuden pestin vastaanottamisen tiellä. Ne olivat kuitenkin sen verran kasvattaneet sisua, että olin selvittänyt kaikki vaihtoehtoiset tiskinaluspestit hommaan, ja olin myös valmis niihin turvautumaan.

Universumi oli kuitenkin seurannut koko ajan työntekoani 1.piilotyöpaikkapestissäni ja ilmeisesti todennut, että tälle täytyy antaa yllätysbonuspalkinto ihan kelpo työstä. Koska tässä välissä oli jo ehtinyt testailla monia lisäpätevöitymis- ja etenemisjippoja ja siirtynyt suoraan toteuttamaan kaukaisien maiden plan B:tä, tuli tämä universumin ylläribonus kyllä niin totaaliyllärinä, että vieläkin hymyilyttää! Nyt minut oli hyväksytty kahteen kertaan vaativaan tehtävään, olin ylpeä ja onnellinen!

Ja miten ihmeellinen pesti tämä on ollutkaan! Sanon suoraan, että olen päässyt helpolla, olen saanut paljon ja minulla on nyt 11 ja 9 vuoden ajan ollut pääsääntöisesti kivaa, hauskaa, innostavaa tässä työssä, johon usein olen saanut liittää myös  niin suuria rakkauden ja ylpeyden tunteita, että vaikea sitä on ymmärtää. Molemmat esimieheni ovat olleet huipputyyppejä: ymmärtäväisiä ja yhteen hiileen puhaltavia, huumorintajuisia ja omia hauskoja persooniaan. Kaikista työpaikoista, joissa olen ollut, tämä on opettanut eniten minulle itsestäni ja kasvattanut minua ihmisenä enemmän kuin mitkään käymäni koulut ja kurssit. Olen myös käsittänyt, että tästä työpaikasta ei irtisanota, vaikka yt-neuvottelujen sävyisiä kannanottoja aina silloin tällöin ilmaan on viime aikoina toisen esimiehen taholta heiteltykin. 

Viime aikoina olen havahtunut uudenlaisiin tuntemuksiin, omituiseen ja selittämättömään haikeuteen, joiden uskon liittyvän siihen, että minun tarpeellisuuttani on kyseenalaistettu ja että yhä useammin huomaan puuhailevani työmaalla yksin. Jotain aavistuksenomaista alakuloa liittyy myös siihen, ettei työskentely-ympäristössä enää ole vuosiin tuoksunut vauvalle ja että kaikki piilotyöpestini palaset ovat oppineet työni tuloksista toimimaan omillaan.

Kiitos, universumi, että järjestit asiat kohdallani näin. Vaikka mikä muu asia menisi elämässä pieleen, niin joka ikinen päivä tunnen kiitollisuutta siitä, että juuri minä olen saanut pestin juuri tässä piilotyöpaikassa. 

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

 

maanantai, 21. maaliskuu 2016

Kynnykset kohdilleen!

Viimeaikaisten uutiskohujen ja sosiaalisen median arkipäiväistymisen myötä on alkanut tuntua siltä, että:

KYNNYS
…puhua pahaa...
...huudella harkitsemattomasti...
...käyttää henkistä / fyysistä väkivaltaa...
...haukkua muita...
...käyttää rumia sanoja...
…loukata...
...antaa negatiivista palautetta...
...vaatia oikeuksia ja tehdä valituksia...
...unohtaa käytöstavat ja heittäytyä massan mukaan...

on madaltunut huomattavasti ja huolestuttavasti monissa piireissä. 

 

KUNPA KYNNYS
…auttaa...
…kiittää...
…puhua toisesta hyvää...
…puuttua kiusaamiseen...
…puuttua väkivaltaan..
…puuttua rasismiin...
…kehua itseä tai muita...
….olla aidosti iloinen toisen puolesta...
…hymyillä vastaantulijoille...

...eivät olisi mitään kynnysasioita, vaan jokapäiväisiä toimintatapojamme, joiden automaattista ilmenemistä arkipäivässämme ei tarvitsisi kyseenalaistaa. Ne tarttuisivat ihmiseltä ihmiselle, niitä vaalittaisiin ja opetettaisiin jälkipolvellemme. Että pienestä pitäen lapsellekin syntyisi ajatus siitä, että kaikki ovat täällä arvokkaita olentoja ja että pienillä hyvillä teoilla voi olla lopulta suuri merkitys. Ja että kuinka pitää toimia, kun kohtaa tai näkee toisiin ihmisiin kohdistuvaa huonoa käytöstä. Eikä niiden toimintatapojen kohdalla epäröitäisi vaan toimittaisiin juuri, kuten sydän sanoo, koska se tuntuisi yksinkertaisesti hyvältä ja tavoittelemisen arvoiselta tavalta toimia. Hyvien tekojen kehtaamisessa ei ole kynnystä eikä tekojen määrässä ylärajaa!

perjantai, 26. helmikuu 2016

Ei tulostettavissa

Työelämän muutokset, teknologisoituva toimintaympäristö, digitalisaatio, robotisaatio, älypuhelimet, 3D-tulostus. 

Näistä saamme lukea päivittäin mitä ylistävämpiä ja ihan oikeastikin huimia kirjoituksia. Mikään uusi innovaatio tällä saralla ei enää yllätä; tuntuu, että kaikki on mahdollista, vain taivas rajana sillä, mihin kaikkeen teknologia taipuu!  Älypuhelimella voi suorittaa jo jos jonkinlaista toimintoa. Vähän aikaa sitten uutisoitiin tanskalaisesta  Be my eyes -älypuhelinsovelluksesta, jossa sokeat käyttäjät voivat kysyä videochatin kautta näkeviltä apua ja ohjeita kylttien lukemiseen tai vaikkapa tuotteen valitsemiseen kaupassa. Palvelurobottien määrän arvioidaan nousevan lähimmän kolmen vuoden aikana yli kahdeksaan miljoonaan kappaleeseen. 3D-tulostuksella on mahdollista tulostaa esimerkiksi kenkiä, mekkoja, silmälasien sankoja, jopa koruja ja hammasproteeseja. Ihmeellistä, sanon minä!

Elämme digitalisaatiohurmoksen aikaa, nyt mennään ja kehitetään lujaa, kun kerran tässä ollaan vauhtiin päästy! Väistämätön tosiasia on, että edellä mainitut ilmiöt ovat tulleet jäädäkseen ja muuttavat vääjäämättä esim. työelämää ja työmarkkinoita.

Mutta arvatkaapa mitä ei voi tulostaa eikä kännykästä saada?  Ohjausta, joka perustuu kasvokkain kohtaamiseen ja dialogiin. 

Veikkaan, että toisen ihmisen kohtaamisen jano tulee kasvamaan digitalisoitumisen jatkuessa. Viitteitähän tästä on jo olemassa. Nuoret seikkailevat 24h kännyköissään vanhempiensa tehdessä sitä samaa.  Pahimmillaan tämä tapahtuu samalla päivällisellä, saman pöydän ääressä. Kun uppoudumme teknologian hienouksiin, saatamme joutua eksyksiin informaatioviidakkoon, joka voi tuntua vaikealta hallita. Yht´äkkiä tuleekin tarve jakaa, tulla kuulluksi, kysyä, kuunnella, ymmärtää, hyväksyä ja tulla hyväksytyksi. Ihan aidon oikean ihmisen taholta.  

Sitten kun yllättävä, aito kohtaaminen tässä teknologisoituneessa arjessa saa jalansijaa, on reaktio yllättävä: tuntuu ihmeen hyvältä! Siis se, kun joku jossain tilanteessa kysyy, kuuntelee, kannustaa! Katsoo silmiin, on kiinnostunut ja läsnä. Se ei ole robottitiedettä se, se on kohtaamisesta syntyvää hyvän olon tunnetta. Siksi siihen tulisi kaikissa palvelu- ja vuorovaikutusammateissa panostaa entistä enemmän, ainakin niillä aloilla, missä aitoon vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen on vielä varattu aikaa. Sitä tunnetta ei nimittäin saa tulostimesta tulostettua eivätkä siihen pysty robotitkaan. Ainakaan toistaiseksi. Ja kaikella tietämykselläni sanoisin, että tuskin koskaan.