sunnuntai, 8. toukokuu 2016

Paras ja palkitsevin piilotyöpesti

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

 

Minun äitiyteni taipaleella kaikista vaikeinta on ollut äidiksi tuleminen. Jostain syystä universumi ei meinannut alkuunkaan ymmärtää, että tällaiselle pestille olisi tarvetta juuri minun kohdallani, ja että minä olisin hommaan kykenevä. Minun piti moneen kertaan osoittaa pätevyyttäni, näyttää sinnikkyyttäni, todistella parin pitkältä tuntuvan vuoden ajan, että kyllä: juuri minä olisin tähän hommaan se oikea tyyppi. Jouduin useaan otteeseen turvautumaan ulkopuolisiin suostuttelijoihin, joiden asiantuntevalla vakuuttelulla ja lääketieteellisillä avusteilla sain kuin sainkin homman keploteltua itselleni. 

Miten ihmeellisen hienolta valinta tuntuikaan! Olo oli samaan aikaan jännittynyt, kiitollinen ja odottava: mitä kaikkea tässä hommassa saisinkaan aikaan ja millaisia haasteita homma toisi mukanaan! Onneksi perehdytys ja sisäänajo olivat kohtuupitkiä, siinä ajassa ehti tutustua omiin ajatuksiin liittyen uuteen tehtävään, vaikka todellinen työ alkoikin tasan tarkalleen määrättynä päivänä 40+0. Kaikki uuteen työhön liittyvä oli inspiroivaa, ihanaa ja ihmeellistä! Koska nautin kaikesta, aika pian oli selvää, että halusin lisäpätevöityä tällä alalla, mutta tiedostin, että aiempien vuosien vaikeudet saattaisivat olla uuden pestin vastaanottamisen tiellä. Ne olivat kuitenkin sen verran kasvattaneet sisua, että olin selvittänyt kaikki vaihtoehtoiset tiskinaluspestit hommaan, ja olin myös valmis niihin turvautumaan.

Universumi oli kuitenkin seurannut koko ajan työntekoani 1.piilotyöpaikkapestissäni ja ilmeisesti todennut, että tälle täytyy antaa yllätysbonuspalkinto ihan kelpo työstä. Koska tässä välissä oli jo ehtinyt testailla monia lisäpätevöitymis- ja etenemisjippoja ja siirtynyt suoraan toteuttamaan kaukaisien maiden plan B:tä, tuli tämä universumin ylläribonus kyllä niin totaaliyllärinä, että vieläkin hymyilyttää! Nyt minut oli hyväksytty kahteen kertaan vaativaan tehtävään, olin ylpeä ja onnellinen!

Ja miten ihmeellinen pesti tämä on ollutkaan! Sanon suoraan, että olen päässyt helpolla, olen saanut paljon ja minulla on nyt 11 ja 9 vuoden ajan ollut pääsääntöisesti kivaa, hauskaa, innostavaa tässä työssä, johon usein olen saanut liittää myös  niin suuria rakkauden ja ylpeyden tunteita, että vaikea sitä on ymmärtää. Molemmat esimieheni ovat olleet huipputyyppejä: ymmärtäväisiä ja yhteen hiileen puhaltavia, huumorintajuisia ja omia hauskoja persooniaan. Kaikista työpaikoista, joissa olen ollut, tämä on opettanut eniten minulle itsestäni ja kasvattanut minua ihmisenä enemmän kuin mitkään käymäni koulut ja kurssit. Olen myös käsittänyt, että tästä työpaikasta ei irtisanota, vaikka yt-neuvottelujen sävyisiä kannanottoja aina silloin tällöin ilmaan on viime aikoina toisen esimiehen taholta heiteltykin. 

Viime aikoina olen havahtunut uudenlaisiin tuntemuksiin, omituiseen ja selittämättömään haikeuteen, joiden uskon liittyvän siihen, että minun tarpeellisuuttani on kyseenalaistettu ja että yhä useammin huomaan puuhailevani työmaalla yksin. Jotain aavistuksenomaista alakuloa liittyy myös siihen, ettei työskentely-ympäristössä enää ole vuosiin tuoksunut vauvalle ja että kaikki piilotyöpestini palaset ovat oppineet työni tuloksista toimimaan omillaan.

Kiitos, universumi, että järjestit asiat kohdallani näin. Vaikka mikä muu asia menisi elämässä pieleen, niin joka ikinen päivä tunnen kiitollisuutta siitä, että juuri minä olen saanut pestin juuri tässä piilotyöpaikassa. 

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

 

maanantai, 21. maaliskuu 2016

Kynnykset kohdilleen!

Viimeaikaisten uutiskohujen ja sosiaalisen median arkipäiväistymisen myötä on alkanut tuntua siltä, että:

KYNNYS
…puhua pahaa...
...huudella harkitsemattomasti...
...käyttää henkistä / fyysistä väkivaltaa...
...haukkua muita...
...käyttää rumia sanoja...
…loukata...
...antaa negatiivista palautetta...
...vaatia oikeuksia ja tehdä valituksia...
...unohtaa käytöstavat ja heittäytyä massan mukaan...

on madaltunut huomattavasti ja huolestuttavasti monissa piireissä. 

 

KUNPA KYNNYS
…auttaa...
…kiittää...
…puhua toisesta hyvää...
…puuttua kiusaamiseen...
…puuttua väkivaltaan..
…puuttua rasismiin...
…kehua itseä tai muita...
….olla aidosti iloinen toisen puolesta...
…hymyillä vastaantulijoille...

...eivät olisi mitään kynnysasioita, vaan jokapäiväisiä toimintatapojamme, joiden automaattista ilmenemistä arkipäivässämme ei tarvitsisi kyseenalaistaa. Ne tarttuisivat ihmiseltä ihmiselle, niitä vaalittaisiin ja opetettaisiin jälkipolvellemme. Että pienestä pitäen lapsellekin syntyisi ajatus siitä, että kaikki ovat täällä arvokkaita olentoja ja että pienillä hyvillä teoilla voi olla lopulta suuri merkitys. Ja että kuinka pitää toimia, kun kohtaa tai näkee toisiin ihmisiin kohdistuvaa huonoa käytöstä. Eikä niiden toimintatapojen kohdalla epäröitäisi vaan toimittaisiin juuri, kuten sydän sanoo, koska se tuntuisi yksinkertaisesti hyvältä ja tavoittelemisen arvoiselta tavalta toimia. Hyvien tekojen kehtaamisessa ei ole kynnystä eikä tekojen määrässä ylärajaa!

perjantai, 26. helmikuu 2016

Ei tulostettavissa

Työelämän muutokset, teknologisoituva toimintaympäristö, digitalisaatio, robotisaatio, älypuhelimet, 3D-tulostus. 

Näistä saamme lukea päivittäin mitä ylistävämpiä ja ihan oikeastikin huimia kirjoituksia. Mikään uusi innovaatio tällä saralla ei enää yllätä; tuntuu, että kaikki on mahdollista, vain taivas rajana sillä, mihin kaikkeen teknologia taipuu!  Älypuhelimella voi suorittaa jo jos jonkinlaista toimintoa. Vähän aikaa sitten uutisoitiin tanskalaisesta  Be my eyes -älypuhelinsovelluksesta, jossa sokeat käyttäjät voivat kysyä videochatin kautta näkeviltä apua ja ohjeita kylttien lukemiseen tai vaikkapa tuotteen valitsemiseen kaupassa. Palvelurobottien määrän arvioidaan nousevan lähimmän kolmen vuoden aikana yli kahdeksaan miljoonaan kappaleeseen. 3D-tulostuksella on mahdollista tulostaa esimerkiksi kenkiä, mekkoja, silmälasien sankoja, jopa koruja ja hammasproteeseja. Ihmeellistä, sanon minä!

Elämme digitalisaatiohurmoksen aikaa, nyt mennään ja kehitetään lujaa, kun kerran tässä ollaan vauhtiin päästy! Väistämätön tosiasia on, että edellä mainitut ilmiöt ovat tulleet jäädäkseen ja muuttavat vääjäämättä esim. työelämää ja työmarkkinoita.

Mutta arvatkaapa mitä ei voi tulostaa eikä kännykästä saada?  Ohjausta, joka perustuu kasvokkain kohtaamiseen ja dialogiin. 

Veikkaan, että toisen ihmisen kohtaamisen jano tulee kasvamaan digitalisoitumisen jatkuessa. Viitteitähän tästä on jo olemassa. Nuoret seikkailevat 24h kännyköissään vanhempiensa tehdessä sitä samaa.  Pahimmillaan tämä tapahtuu samalla päivällisellä, saman pöydän ääressä. Kun uppoudumme teknologian hienouksiin, saatamme joutua eksyksiin informaatioviidakkoon, joka voi tuntua vaikealta hallita. Yht´äkkiä tuleekin tarve jakaa, tulla kuulluksi, kysyä, kuunnella, ymmärtää, hyväksyä ja tulla hyväksytyksi. Ihan aidon oikean ihmisen taholta.  

Sitten kun yllättävä, aito kohtaaminen tässä teknologisoituneessa arjessa saa jalansijaa, on reaktio yllättävä: tuntuu ihmeen hyvältä! Siis se, kun joku jossain tilanteessa kysyy, kuuntelee, kannustaa! Katsoo silmiin, on kiinnostunut ja läsnä. Se ei ole robottitiedettä se, se on kohtaamisesta syntyvää hyvän olon tunnetta. Siksi siihen tulisi kaikissa palvelu- ja vuorovaikutusammateissa panostaa entistä enemmän, ainakin niillä aloilla, missä aitoon vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen on vielä varattu aikaa. Sitä tunnetta ei nimittäin saa tulostimesta tulostettua eivätkä siihen pysty robotitkaan. Ainakaan toistaiseksi. Ja kaikella tietämykselläni sanoisin, että tuskin koskaan. 

tiistai, 16. helmikuu 2016

Millainen on hyvä johtaja?

Tällaisen kysymyksen esittivät minulle tänään kaksi yliopistosta pian valmistuvaa nuorta naista, jotka tekivät yrittäjähaastattelua opintoihinsa kuuluvaa tehtävää varten. Lyhyessä ajassa vastauksen antaminen oli haastavaa, sopersin jotain työntekijöiden motivaatioiden ymmärtämisestä ja kannustamisesta, mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja hyvää johtajuutta tuli tarve pohtia kolmen ydinkohdan ja tämän blogin verran. Tässä siis ajatuksia siitä, mitä minä arvostan johtajassa.

1. Hyvä johtaja on ihminen

Hän ei piiloudu esimiehen roolin taakse. 

Hän kohtaa. Asettuu samalle rimalle, on oma itsensä, ei vedä roolia. Sen vuoksi hänelle on helppo puhua. Viime kädessä kuitenkin voi luottaa, että hän tekee viisaita päätöksiä kuunneltuaan työntekijöitään. Siksi hyvän johtajan alaisuudessa on turvallista työskennellä.

2. Hyvä johtaja ottaa huomioon motivaatioidemme erilaisuuden

(Tässä kohtaa olisi helppo kuitata asia sillä, että hyvä johtaja teettää jokaisella alaisellaan Reissin motivaatioprofiilin ja hyödyntää niitä johtamisessaan. Mutta koska kaikilla ei ole sellaiseen mahdollisuutta, niin hyvä johtaja voisi lähteä liikkeelle kirjasta Opas yksilölliseen motivointiin (Mayor&Risku, Talentum 2015) ja pohtia, mitkä motiivit kullakin työntekijällä mahtavat olla korkeiden intensiteettien motiiveja.)

Hyvä johtaja ei oleta, että kaikki toimivat samalla tapaa ja että kaikki syttyvät samoista jutuista. Hän ei myöskään johda pelkästään omista motivaatioistaan käsin vaan ymmärtää, että mikä toimii omassa työskentelyssä, saattaa tuntua kiusalliselta ja vieraalta toiselle. Hyvä johtaja tekee työtä tutustuakseen työntekijöidensä toimintatapoihin ja motivaattoreihin, ja kannustaa näistä perustarpeista kumpuaviin toimintatapihin. Hän huomioi sen, jos jollekulle on luontaista pakertaa yksin, mutta sallii tiimityöskentelyn niille, jotka ovat riippuvaisempia yhteistyöstä. Hän ymmärtää, että toiselle tavoitteisiin pääsemisessä huomionarvoisinta ovat keinot ja periaatteet, joilla tavoitteet saavutetaan, mutta on niitäkin, joille itse tavoitteen saavuttaminen on se kaikista tärkein juttu. Hyvä johtaja näkee, että joillekin työntekijöistä sopii spontaani tilanteisiin heittäytyminen, toiset taas tarvitsevat selvät raamit ja ennalta varustautumisen tulevia tilanteita varten. Hyvä johtaja sallii haasteita ja kilpailutilanteita sille, joka niitä janoaa ja joka niissä syttyy liekkehin, mutta antaa tehtäviä niillekin, jotka haluavat toimia tausta-alalla ilman esillä olemista. Hän ymmärtää, että toisille järjestyksen tarve on merkittävin tyydytystä tuova seikka, kun esim. pidetään kokouksia ja huomioi myös sen, että muutostilanteissa toisilla on vahva tarve kokeilla asiat käytännössä, jotta ne menevät perille. Niille, joilla on vahva uteliaisuuden tarve, hyvä johtaja antaa tehtäviä, joissa tämä tarve tyydyttyy ja niille, joilla on vahva hyväksynnän tarve,  hyvä johtaja muistaa eritoten antaa positiivista ja kannustavaa palautetta hyvin tehdystä työstä.

Esimerkkien litania on loputon. Mutta johtaja itse on tässä asiassa saavana osapuolena. Työntekijöiden toiminnan ymmärtäminen motiivien kautta tuo uudenlaista hyväksyntää sekä johtajan ja johdettavien että työntekijöiden väleihin. Ja se on se merkittävä seikka, joka lopulta kantaa hedelmää.

3. Hyvä johtaja näkee ihmisen

Johtajana sinun tulisi aina aloittaa sieltä, missä ihminen on, ennen kuin yrität johtaa häntä sinne, minne toivot hänen menevän. — Jim Rohn

Mikä onkaan työntekijästä parempi tunne kuin se, että esimieheni huomaa minut? Hän tietää, miten ponnistelen yrityksen eteen, ymmärtää panostukseni merkityksen ja antaa siitä myös palautetta. Hän on kiinnostunut minusta ja ajatuksistani sekä kehittymispotentiaalistani. Siksi hänellä on myös aikaa minulle. 

Jorma Ollilan sanoin: Jokainen johdettava on hiomaton timantti. Johtajan tehtävä on rohkaista ja auttaa jokaista näkemään oma kyvykkyytensä ja mahdollisuusavaruutensa. Antamalla alaisillensa aikaa, kuuntelua, keskittymistä, kannustusta ja rohkaisua, hyvä johtaja inspiroi ja sytyttelee inspiraation liekkejä alaisissaan.  Työntekijöiden inspiraation sytyttelyn ja ylläpitämisen pitäisi kuulua johtajan ykkösprioriteetteihin ja sille pitäisi varata kalenterista reilusti aikaa.

Ihmisten sisäisen kasvun tukeminen on johtajuuden korkein kutsumus (Harvey S. Firestone). Haastava kutsumus, mutta ei mahdoton toteuttaa, sen osoittavat viimeaikaiset kilpailutkin, joissa yritysjohtajia on palkittu hyvästä johtamisesta. Tänä päivänä menestyvän yrityksen salainen ase on kuitenkin johtaminen, joka tapahtuu ihmiseltä ihmiselle.

maanantai, 18. tammikuu 2016

Olisipa sellainen ammatti kuin talonmies

 

Olisipa sellainen ammatti kuin talonmies. Voisi olla nainenkin, ihan sama. Mutta siis sellainen henkilö, joka huolehtisi taloyhtiöissä ynnä muissa yhteisöissä vähän kaikesta. Kutsutaanpa häntä tässä nyt vaikka talkkariksi.

Talkkari asuisi yhdessä kerrostalon tai korttelin asunnoista ja hänen puoleensa voisi kääntyä kaikissa asumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa aina tukkeutuneista viemäreistä kadonneisiin kotiavaimiin. 

Talkkari tietäisi oman arvonsa. Hänen postiluukussaan lukisi isoin kirjaimin talkkari, ei mikään monipalveluvastaava ynnä muu harhaanjohtava tittelihirvitys, vaan TALKKARI, ja kaikki tietäisivät, että tuon oven takaa apu löytyy. Ylpeänä talkkari hiekottaisi pihat, lukitsisi ovet, toivottaisi uudet asukkaat tervetulleiksi ja leikittäisi pihapiirin lapsia polvellaan luppoajallaan. Koska kaikki osaisivat arvostaa talkkarin työtä, hänen työmääränsä pidettäisiin yksissä tuumin kohtuullisena ja häntä kutsuttaisiin koteihin kahveille ja päivällisille. 

Paitsi kerrostaloihin, myös kouluihin, päiväkoteihin ja vanhusten palvelutaloihin voitaisiin palkata tällainen talkkari. Olisipa luokan järjestäjästä hienoa, kun saisi opettajan käskystä käydä hakemassa talkkarilta teippiä tai muuta vastaavaa tunnilla tarvittavaa. Välituntisin (ja tuntienkin aikana) talkkari voisi kuljeksia arvovaltaisesti koulujen käytävillä ja vahtia yleistä järjestystä, ojentaa syleksivää ja roskaavaa nuorisoa sekä jututtaa yksinäisiä. Jos käytäville ilmaantuisi ulkopuolisia, olisi talkkari ensimmäisenä kyselemässä, että millä asialla ollaan ja ohjaamassa vierailijat oikeaan paikkaan. 

Talkkarin tärkein ominaisuus näppärien kädentaitojen lisäksi olisi psykologinen pelisilmä, minkä vuoksi talkkarin olemassaolon myötä naapureiden väliset kahnailut, koulukiusaaminen, vanhusten paha olo, opettajien stressi ja vanhempien huoli vähenisi huomattavasti. Vastaanottokeskuksiin tarvittaisiin kiperästi talkkareita, joilta kyllä vaadittaisiin erityisen hyvää kielipäätä ja eri kulttuurien tuntemusta tai ainakin supliikkia asennetta sumplia turvapaikanhakijoiden akuutteja ongelmatilanteita ja käytännön pulmia. Samalla voisi opettaa sanan sieltä, toisen täältä suomen kieltämme, ja ottaa muutaman nuoren miehen vaikkapa apurikseen lamppuja vaihtamaan tai pihoja kunnostamaan. Yhteisten puuhien lomassa talkkari kuuntelisi kotimaistaan paossa olevien murheita ja taputtaisi vaivihkaa olalle hyvin tehdyistä apumiehen hommista.

Talkkareita arvostettaisiin niin paljon, että vuosittain pidettäisiin valtakunnalliset talkkaripäivät, joissa valittaisiin vuoden talkkari. Taloyhtiöt ja laitokset jännittäisivät, tulisiko oma talkkari tänä vuonna päiviltä pokaali kourassaan ja jos tulisi, pidettäisiin isot juhlat, jonne kutsuttaisiin koko korttelin väki. Koska talkkarin ammatti nauttisi yhteiskunnassa suurta arvostusta, se olisi myös suosittu toiveammatti lasten ja nuorten keskuudessa. Talkkariakatemioihin hakisi tyttöjä ja poikia vuosi toisensa perään ja niille, joille akatemioiden ovet eivät avautuisi ensimmäisellä yrittämällä, järjestettäisiin valmennuskursseja, ja avoimessa talkkariopistossa voisi välivuoden käyttää hyödyksi opiskelemalla etukäteen vaikkapa palo- ja turvallisuusasioita sekä psykologisen pelisilmän teoriaa. Harjoittelua opintoihin kuuluisi paljon, pakolliset harjoittelujaksot olisi käytävä ainakin pienissä ja isoissa taloyhtiöissä sekä laitoksissa. Halutessaan voisi suuntautua myös yritysmaailmaan, joissa talkkareiden pestejä perustettaisiin yhä kiihtyvään tahtiin, sillä tutkimuksissa huomattaisiin, että talkkarin olemassaolo lisää työtyytyväisyyttä ja työtehoa.

No tiedänhän minä, että tällainen ammatti on (ainakin melkein) ollut ja on teoriassa edelleen olemassa. Mutta voi tätä maailmanmenoa, missä vaiheessa laskimme talkkarit luisumaan tavallisen kerrostaloasujan ja koululaisen ulottumattomiin, pois arjestamme? Miten saatoimme kadottaa heidät arvokkaine työpanoksineen isoille huoltoyhtiöille kellojen kanssa kilpaa käyviksi kiinteistömestareiksi ja monipalvelutyöntekijöiksi? Kysyttiinkö talkkareilta mielipidettä tittelin ja työnkuvan muutoksiin? Voi harmi, sanon minä. Olisipa sellainen ammatti kuin talonmies! 

Leena