lauantai, 6. tammikuu 2018

Porno ei kuulu 8-vuotiaalle

Muistatko, kun seksuaalisuutesi alkoi orastaa ja sana seksi kiinnostaa? Mistä silloin ongit tietosi seksiin liittyen? Kertoivatko vanhempasi sinulle asioista vai löysitkö tiedon lähteille muuta kautta? Iästäsi riippuen saatoit selailla Anttilan kuvastoa ja kuvitella mielessäsi monenlaisia asioita liittyen Anttilan ihanien tyttöjen alusvaatteisiin. Saatoit ehkä selailla jostain löytämääsi miestenlehteä ja ihmetellä sieltä löytyviä asentoja tai fantasioita. Ehkä jollakin kaverilla oli pornopelikortit, joita selailitte? Ehkä joku kaveri oli kuullut/nähnyt joidenkin vanhempien tekevän jotain, johon liittyy sukupuolielimet, ja tätä juttua kerrottiin kiihkolla eteenpäin. Nuorempi sukupolvi on saattanut jo löytää asiasta tietoa internetin ihmeellisestä maailmasta, toivottavasti kuitenkin sen ikäisenä, että on käsittänyt asioista jotain.

Tänä päivänä jo parivuotias osaa käyttää älykännykkää. Tarhaikäinen pelailee netissä pelejä sujuvasti (netissä on paljon pienillekin lapsille tarkoitettuja kehittäviä pelejä ja piirustusjuttuja), käyttää hiirtä, klikkailee, värittää jne. Kouluun mennessä diginatiiveillamme on jo valtavasti tietoteknistä taitamusta, koneet ja laitteet hallussa ja koko maailma netin kautta avoinna. Yhä useamman alakoululaisen elämä pyörii netin ympärillä. On opetettu, että netistä oikeilla hakusanoilla löytää tiedon asiasta kuin asiasta. Tällaista mahdollisuutta meillä vanhemmilla ei ole ollut.

 

Tässä kohtaa pyydän sinua hetkeksi keskeyttämään blogin lukemisen ja avaamaan selaimeesi uuden välilehden. Kirjoita googleen hakusanoiksi "seksi alasti" ja klikkaa kuvahaku.

Katsele näkymää 8-vuotiaan silmin.

 

Tyttäreni ollessa toisella luokalla kavereiden keskuudessa oli kiertänyt juttu, että kun laittaa tuollaiset hakusanat, niin saa nähdä jotain jännää. Joku oli sanat googlettanutkin ja toiset tiesivät, että jotain erityistä aikuisten juttuihin liittyväähän siellä on, eihän seksi tuon ikäiselle aivan outo sana kuitenkaan ole. Tyttöporukassa sitten koneen äärellä sanoja testaamaan. Muutamia kuvia klikkailtiin ja jotakin videotakin ehdittiin katsoa, kunnes pari touhussa mukana ollutta halusivat äkkiä lopettaa jutun.

Sain kuulla asiasta melko pian töistä kotiuduttuani itkuiselta ja hämmentyneeltä tyttäreltäni. Suurin itku varmasti johtui siitä, että tyttö pelkäsi vanhempiensa reaktiota, hämmenys siitä, että verkkokalvolle oli yhdessä pienessä hetkessä painunut asioita, jotka eivät 8-vuotiaan verkkokalvolle kuulu.

Sinä iltana minuakin itketti. En ollut koskaan nähnyt tytärtäni noin täynnä kysymysmerkkejä ja olisin halunnut jättää perusteelliset seksikeskustelut vielä vuosien päähän. Soimasin itseäni, sillä olin naiivisti kuvitellut, etteivät tällaiset asiat kosketa vielä tyttäreni elämää. Istuimme pitkään saunassa ja keskustelimme tapahtuneesta. Halusin varmistaa, ettei mikään nähty asia jää mieleen kummittelemaan. Yritin selittää, että ne asiat, joita netissä on, eivät tarkoita seksiä, ne ovat ikään kuin jonkun tekemiä näytelmiä aiheesta, ja että oikeasti seksiin liittyy jotain kaunista, kahden ihmisen välistä, siihen liittyy rakkaus ja toisen kunnioitus sekä hyvä olo. Puhuttiin siitä, miten ihmisillä on erilaisia mielihaluja, ne voivat olla tosi omituisiakin, ja ne ovat jokaisen intiimejä henkilökohtaisia asioita, joita halutessaan voi mielitiettynsä kanssa jakaa. Ja että sitten, kun seksi tulee tyttärellenikin ajankohtaiseksi, hänellä on lupa rauhassa tutustua ja miettiä mistä itse tykkää, eikä tarvitse suostua tekemään asioita, jotka tuntuvat pahalta. Toivoin, että tyttäreni mielikuva seksistä ei rajoittuisi pelkästään siemennesteisiin törröhuulisten sihteerikköjen kasvoilla tai yliampuvaan voihkimiseen orgiasessioissa.

Tiedätkö sinä, mistä lapsesi saa tietonsa seksiin liittyen? Luotatko lapsesi netin käyttöön ja valvotko sitä? Jos oman kodin laitteisiin on asetettu rajoittimet, oletko varma, että lapsesi kavereiden vanhemmat toimivat samoin? Lapset ovat myös taitavia kikkailijoita koneen kanssa: monet osaavat mennä sivuille "incognito" niin, että sivuhistoriaan ei jää jälkiä sivuista joilla on käyty.

Porno ei kuulu 8-vuotiaalle. Sen ikäiselle saattaa kyllä kuulua jo mielenkiinto tiettyjä seksuaalisuuteen liittyviä asioita kohtaan, mutta kognitiivisesti lapsi ei ole tuossa iässä valmis käsittelemään netistä löytyvää tietotulvaa liittyen esim. seksiin ja pornoon. Lasten tekemisestä ja vauvojen syntymisestä voidaan jo keskustella, mutta niin, että lapsen mielikuvitus saa hoidella asian hänelle ymmärrettävään ja turvalliseen muotoon. Meidän seksuaalisen heräämisemme aikaiset miestenlehdet ovat AIVAN ERI asia kuin nettiporno, tätä asiaa on viime aikoina painottanut myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänen mukaansa osa netistä löytyvästä aineistosta voi olla lapselle hyvinkin traumaattista. Pornosivuille ajautuminen saattaa jättää lapseen kauaskantoiset vaikutukset, se voi määritellä lapsen seksuaalisuutta ja seksikokemuksia pitkälle aikuisuuteen. Se voi leimata seksin ahdistavaksi ja pelottavaksi asiaksi ja tämä tunnekokemus voi olla pahimmillaan virittyneenä kaikissa lapsen myöhemmissä seksuaalisuuteen liittyvissä kokemuksissa.

Teknologinen kehitys on lastemme elinaikana ollut huimaa, sen myötä sodat, väkivalta, murhat ja porno ovat myös lastemme saatavilla. Ihmisen psyykkinen kehitys kuitenkin on pysynyt jotakuinkin samoja kaavoja noudattavana teknologisesta kehityksestä huolimatta. Tietyssä iässä lapsen aivot pystyvät käsittelemään tietynlaisia asioita ja ottamaan vastaan tietynlaisia haasteita, ihminen kypsyy asteittain vauvasta lapseksi, lapsesta teiniksi ja teini-ikäisestä nuoreksi samaa kaavaa noudattaen. Maailma ympärillämme on kuitenkin erilainen kuin ennen. Meidän vanhempien tehtävänä on olla kiinnostuneita lastemme maailmasta, siitä maailmasta jossa lapset tänä päivänä kasvavat. Yhtä kaikki tehtävänämme on suojella lapsiamme liialliselta ja vahingoittavalta infotulvalta. Lasta ei tietenkään voi kasvattaa silmät ummistettuina maailman tapahtumista ja ilmiöistä, mutta annettakoon heidän omaksua asioita heidän oman kypsyystasonsa ja herkkyytensä mukaisesti.

 

 

lauantai, 30. heinäkuu 2016

Köllitään!

Katselin tänään lasteni (8v ja 10v) kanssa Auli Mantilan elokuvan Ystäväni Henry (neljä tähteä), mikä selvästi pisti mietityttämään ja kirvoitti monenlaiseen keskusteluun liittyen erilaisiin perheisiin ja elämässä vastaan tuleviin ongelmiin. Lopulta päädyimme pohtimaan, mitkä ovat niitä ohjenuoria tai sääntöjä, joiden mukaan me yritämme perheessämme luovia eteenpäin erilaisissa haastavissakin tilanteissa, lähinnä siis meidän vanhempien ajatuksia vanhemmuudesta ja kasvatuksen periaatteista. Tässäpä hyvin helposti muotoutunut TOP 5.

1. Jokaista kuunnellaan, mutta aikuinen päättää.

Koska aikuisella on kokemusta ja tietoa asioista. Koska lapsen ei tarvitse olla isommista asioista päättämässä ja koska vanhemman tehtävä on tehdä päätöksiä ja seistä niiden takana. Mutta asioista voidaan keskustella ja lapsilla on oikeus kuulla myös perustelut päätösten takana.

2. Kaikkea ei tarvitse saada.

Maailmassa on ihan järjetön määrä asioita, joita voi haluta. Joskus voi jotain saadakin, mutta aika usein ei saa haluamaansa. Eikä tarvitse saada. Sitten kun saa, niin se tuntuu kivalta. Tähän liittyy myös vahvasti kiitollisuuden tuntemisen opettelu sekä pientenkin asioiden arvostaminen. 

3. Kaikesta saa kertoa.

Ei ole sellaista asiaa, mitä lapset eivät voisi vanhemmille kertoa. Sellaisen luottamuksen rakentaminen lapsiin on yksi vanhemmuuden vaativimmista, mutta palkitsevimmista tehtävistä. Vaikka tapahtuisi mitä, vaikka olisi tehnyt mitä, niin kaikesta saa kertoa, sillä (kohta 4)...

4. Äiti ja isi rakastaa aina. 

5. Köllitään!

Tämä lasten ykkössuosikkisääntö on ollut tapanamme aina. Kölliminen tarkoittaa sängyssä lojumista koko perheen kesken, yleensä aamuisin, mutta lomalla näköjään köllimiseen on aikaa myös iltaisin :) Köllimisen ykkösjuttu on, että samassa sängyssä köllötellen kertoillaan asioita ja kyöhnäillään paikkoja vaihdellen toistemme kainaloissa. Piirrellään selkiin, suunnitellaan tulevan päivän touhuja, kikatellaan. Viime aikoina olen havahtunut pohdiskelemaan, että kuinkakohan kauan tämä perinne vielä jatkuu, toivottavasti teiniys ei karkota köllikavereita vierestä pois vaan voidaan yhäkin jatkaa tätä leppoisaa ja läheisyyttä ylläpitävää tapaa lasten kasvaessa.

Näillä yksinkertaisilla säännöillä mennään meillä. Hauskaa olisi, jos jakaisitte omianne, olisi kiva kuulla millaisia vanhemmuuden kulmakiviä muissa perheissä on mietitty.

Leena

 

sunnuntai, 8. toukokuu 2016

Paras ja palkitsevin piilotyöpesti

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

 

Minun äitiyteni taipaleella kaikista vaikeinta on ollut äidiksi tuleminen. Jostain syystä universumi ei meinannut alkuunkaan ymmärtää, että tällaiselle pestille olisi tarvetta juuri minun kohdallani, ja että minä olisin hommaan kykenevä. Minun piti moneen kertaan osoittaa pätevyyttäni, näyttää sinnikkyyttäni, todistella parin pitkältä tuntuvan vuoden ajan, että kyllä: juuri minä olisin tähän hommaan se oikea tyyppi. Jouduin useaan otteeseen turvautumaan ulkopuolisiin suostuttelijoihin, joiden asiantuntevalla vakuuttelulla ja lääketieteellisillä avusteilla sain kuin sainkin homman keploteltua itselleni. 

Miten ihmeellisen hienolta valinta tuntuikaan! Olo oli samaan aikaan jännittynyt, kiitollinen ja odottava: mitä kaikkea tässä hommassa saisinkaan aikaan ja millaisia haasteita homma toisi mukanaan! Onneksi perehdytys ja sisäänajo olivat kohtuupitkiä, siinä ajassa ehti tutustua omiin ajatuksiin liittyen uuteen tehtävään, vaikka todellinen työ alkoikin tasan tarkalleen määrättynä päivänä 40+0. Kaikki uuteen työhön liittyvä oli inspiroivaa, ihanaa ja ihmeellistä! Koska nautin kaikesta, aika pian oli selvää, että halusin lisäpätevöityä tällä alalla, mutta tiedostin, että aiempien vuosien vaikeudet saattaisivat olla uuden pestin vastaanottamisen tiellä. Ne olivat kuitenkin sen verran kasvattaneet sisua, että olin selvittänyt kaikki vaihtoehtoiset tiskinaluspestit hommaan, ja olin myös valmis niihin turvautumaan.

Universumi oli kuitenkin seurannut koko ajan työntekoani 1.piilotyöpaikkapestissäni ja ilmeisesti todennut, että tälle täytyy antaa yllätysbonuspalkinto ihan kelpo työstä. Koska tässä välissä oli jo ehtinyt testailla monia lisäpätevöitymis- ja etenemisjippoja ja siirtynyt suoraan toteuttamaan kaukaisien maiden plan B:tä, tuli tämä universumin ylläribonus kyllä niin totaaliyllärinä, että vieläkin hymyilyttää! Nyt minut oli hyväksytty kahteen kertaan vaativaan tehtävään, olin ylpeä ja onnellinen!

Ja miten ihmeellinen pesti tämä on ollutkaan! Sanon suoraan, että olen päässyt helpolla, olen saanut paljon ja minulla on nyt 11 ja 9 vuoden ajan ollut pääsääntöisesti kivaa, hauskaa, innostavaa tässä työssä, johon usein olen saanut liittää myös  niin suuria rakkauden ja ylpeyden tunteita, että vaikea sitä on ymmärtää. Molemmat esimieheni ovat olleet huipputyyppejä: ymmärtäväisiä ja yhteen hiileen puhaltavia, huumorintajuisia ja omia hauskoja persooniaan. Kaikista työpaikoista, joissa olen ollut, tämä on opettanut eniten minulle itsestäni ja kasvattanut minua ihmisenä enemmän kuin mitkään käymäni koulut ja kurssit. Olen myös käsittänyt, että tästä työpaikasta ei irtisanota, vaikka yt-neuvottelujen sävyisiä kannanottoja aina silloin tällöin ilmaan on viime aikoina toisen esimiehen taholta heiteltykin. 

Viime aikoina olen havahtunut uudenlaisiin tuntemuksiin, omituiseen ja selittämättömään haikeuteen, joiden uskon liittyvän siihen, että minun tarpeellisuuttani on kyseenalaistettu ja että yhä useammin huomaan puuhailevani työmaalla yksin. Jotain aavistuksenomaista alakuloa liittyy myös siihen, ettei työskentely-ympäristössä enää ole vuosiin tuoksunut vauvalle ja että kaikki piilotyöpestini palaset ovat oppineet työni tuloksista toimimaan omillaan.

Kiitos, universumi, että järjestit asiat kohdallani näin. Vaikka mikä muu asia menisi elämässä pieleen, niin joka ikinen päivä tunnen kiitollisuutta siitä, että juuri minä olen saanut pestin juuri tässä piilotyöpaikassa. 

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

 

maanantai, 21. maaliskuu 2016

Kynnykset kohdilleen!

Viimeaikaisten uutiskohujen ja sosiaalisen median arkipäiväistymisen myötä on alkanut tuntua siltä, että:

KYNNYS
…puhua pahaa...
...huudella harkitsemattomasti...
...käyttää henkistä / fyysistä väkivaltaa...
...haukkua muita...
...käyttää rumia sanoja...
…loukata...
...antaa negatiivista palautetta...
...vaatia oikeuksia ja tehdä valituksia...
...unohtaa käytöstavat ja heittäytyä massan mukaan...

on madaltunut huomattavasti ja huolestuttavasti monissa piireissä. 

 

KUNPA KYNNYS
…auttaa...
…kiittää...
…puhua toisesta hyvää...
…puuttua kiusaamiseen...
…puuttua väkivaltaan..
…puuttua rasismiin...
…kehua itseä tai muita...
….olla aidosti iloinen toisen puolesta...
…hymyillä vastaantulijoille...

...eivät olisi mitään kynnysasioita, vaan jokapäiväisiä toimintatapojamme, joiden automaattista ilmenemistä arkipäivässämme ei tarvitsisi kyseenalaistaa. Ne tarttuisivat ihmiseltä ihmiselle, niitä vaalittaisiin ja opetettaisiin jälkipolvellemme. Että pienestä pitäen lapsellekin syntyisi ajatus siitä, että kaikki ovat täällä arvokkaita olentoja ja että pienillä hyvillä teoilla voi olla lopulta suuri merkitys. Ja että kuinka pitää toimia, kun kohtaa tai näkee toisiin ihmisiin kohdistuvaa huonoa käytöstä. Eikä niiden toimintatapojen kohdalla epäröitäisi vaan toimittaisiin juuri, kuten sydän sanoo, koska se tuntuisi yksinkertaisesti hyvältä ja tavoittelemisen arvoiselta tavalta toimia. Hyvien tekojen kehtaamisessa ei ole kynnystä eikä tekojen määrässä ylärajaa!

perjantai, 26. helmikuu 2016

Ei tulostettavissa

Työelämän muutokset, teknologisoituva toimintaympäristö, digitalisaatio, robotisaatio, älypuhelimet, 3D-tulostus. 

Näistä saamme lukea päivittäin mitä ylistävämpiä ja ihan oikeastikin huimia kirjoituksia. Mikään uusi innovaatio tällä saralla ei enää yllätä; tuntuu, että kaikki on mahdollista, vain taivas rajana sillä, mihin kaikkeen teknologia taipuu!  Älypuhelimella voi suorittaa jo jos jonkinlaista toimintoa. Vähän aikaa sitten uutisoitiin tanskalaisesta  Be my eyes -älypuhelinsovelluksesta, jossa sokeat käyttäjät voivat kysyä videochatin kautta näkeviltä apua ja ohjeita kylttien lukemiseen tai vaikkapa tuotteen valitsemiseen kaupassa. Palvelurobottien määrän arvioidaan nousevan lähimmän kolmen vuoden aikana yli kahdeksaan miljoonaan kappaleeseen. 3D-tulostuksella on mahdollista tulostaa esimerkiksi kenkiä, mekkoja, silmälasien sankoja, jopa koruja ja hammasproteeseja. Ihmeellistä, sanon minä!

Elämme digitalisaatiohurmoksen aikaa, nyt mennään ja kehitetään lujaa, kun kerran tässä ollaan vauhtiin päästy! Väistämätön tosiasia on, että edellä mainitut ilmiöt ovat tulleet jäädäkseen ja muuttavat vääjäämättä esim. työelämää ja työmarkkinoita.

Mutta arvatkaapa mitä ei voi tulostaa eikä kännykästä saada?  Ohjausta, joka perustuu kasvokkain kohtaamiseen ja dialogiin. 

Veikkaan, että toisen ihmisen kohtaamisen jano tulee kasvamaan digitalisoitumisen jatkuessa. Viitteitähän tästä on jo olemassa. Nuoret seikkailevat 24h kännyköissään vanhempiensa tehdessä sitä samaa.  Pahimmillaan tämä tapahtuu samalla päivällisellä, saman pöydän ääressä. Kun uppoudumme teknologian hienouksiin, saatamme joutua eksyksiin informaatioviidakkoon, joka voi tuntua vaikealta hallita. Yht´äkkiä tuleekin tarve jakaa, tulla kuulluksi, kysyä, kuunnella, ymmärtää, hyväksyä ja tulla hyväksytyksi. Ihan aidon oikean ihmisen taholta.  

Sitten kun yllättävä, aito kohtaaminen tässä teknologisoituneessa arjessa saa jalansijaa, on reaktio yllättävä: tuntuu ihmeen hyvältä! Siis se, kun joku jossain tilanteessa kysyy, kuuntelee, kannustaa! Katsoo silmiin, on kiinnostunut ja läsnä. Se ei ole robottitiedettä se, se on kohtaamisesta syntyvää hyvän olon tunnetta. Siksi siihen tulisi kaikissa palvelu- ja vuorovaikutusammateissa panostaa entistä enemmän, ainakin niillä aloilla, missä aitoon vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen on vielä varattu aikaa. Sitä tunnetta ei nimittäin saa tulostimesta tulostettua eivätkä siihen pysty robotitkaan. Ainakaan toistaiseksi. Ja kaikella tietämykselläni sanoisin, että tuskin koskaan.