Anoppi kuoli tänä syksynä. Niin läheltä en ole itse aiemmin kuolemaa päässyt aistimaan. Viimeisten elinpäivien aikana jokainen 82-vuotiaan hengitys vei elämää poispäin ja toi kuolemaa lähemmäs. Järki leikkasi kuin veitsi ja elämän päättyminen puhututti. Sanottavaa oli paljon, voimia enää vähän. "Ei minua kuolema pelota, aika arkista touhuahan tämä on. Ainoa mikä pelottaa on kivut", totesi anoppi ja pohti samalla kuinka paljon voimaa on saanutkaan elämässään uskosta ja kuinka loppujen lopuksi kaikki on mennyt elämässä hyvin. Aika ajoin kipujen ja kipulääkkeiden riuduttamana vanhus taantui välillä pieneksi lapseksi, käpertyi kuopuksensa kainaloon ja kuiskasi: "Hyvältä tuntuu olla tässä". 

Vasta viikkojen päästä anopin poismenosta alkoi kuolema mietityttää. Millainen on se tilanne, kun itse tiedostan kuoleman olevan jo samassa huoneessa? Vai tuleeko lähtö omalla kohdallani niin, etten ehdi sitä ajattelemaan? Olipa oma poismenoni millainen tahansa, toivon, että saan kokea sen yhtä kauniina ja kauniisti kuin anoppini sai. Ja ainakin toivon, että olen elänyt elämäni niin, että jälkikäteen tarkasteltuna voin olla kuolinvuoteellani kiitollinen.

Anoppini jätti jälkeensä tietenkin monia rakkaita muistoja, mutta myös paljon luettavaa jälkipolvilleen. Hän oli viimeisinä eläkevuosinaan kerännyt koko elämänsä valokuva-albumeihin, työstänyt albumien tekstejä vuosia sekä kirjoittanut kauniilla äidinkielen opettajan käsialallaan historiallisestikin merkittäviä muistelmia elämästään, lapsuudestaan, sota-ajasta, joulujen vietosta, juhannuksista jne. eri vuosikymmenten ajalta. Lastenlapsille oli oma kirjansa, jossa kerrottiin mm. "mamin ja papin" rakastumisesta ja yhteiselämän alkutaipaleista, perheen perustamisesta jne. "Muistan hyvin, kun näin Joelin ensi kerran opettajainhuoneessa: viehättävä nuori mies käden ulottuvilla.", "Vähitellen opimme halailemaan ja suutelemaan".

Lastenlasten kirjan viimeisellä sivulla on neuvoja, joita isoäiti haluaa jälkipolvilleen jättää. Näitä sanoja palaan tutkiskelemaan itsekin tuon tuosta ja kerta kerralta ne tuntuvat aina vain viisaammilta. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen saanut tuntea näin hienon ihmisen, sekä nöyryyttä siitä, että olen elossa, olen onnellinen ja saan mahdollisuuden elää näiden viisaiden sanojen siivittämää elämää.

"Rakas lapsenlapseni,

Oikotietä onneen ja hyvään elämään ei ole. Elämän löytää elämällä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, silmät ja korvat avoinna kaikelle ympärillä olevalle.

Ilman työtä ei elämässä selviä. On hyvä, jos voit opiskella sellaista alaa, josta pidät, ja kehittää niitä lahjoja, joita Sinulla on. Raha ei tuo onnea, mutta sitä tarvitaan!

Jokaisen on pidettävä huolta itsestään ja suunniteltava tulevaa. Kuitenkaan ei kannata liikaa miettiä ja varsinkaan pelätä asioita etukäteen. Tilanne voi tullessaan olla aivan erilainen kuin luulit.

Terve itsetunto antaa Sinulle varmuutta, mutta pitää ymmärtää ihmisten erilaisuus, eli rakasta itseäsi, silloin voit rakastaa läheisiäsikin. 

Myönteinen elämänasenne ja pienistä asioista iloitseminen on jokaisen saavutettavissa. Elämä on jokaisessa uudessa päivässä, johon heräät. 

Onnea ja kaikkea hyvää elämääsi!"

 

Mairea kaivaten,

Leena