Lehdet ovat kertoneet tällä viikolla helsinkiläisestä tapahtumanjärjestäjäyrittäjästä, jonka hyvät aikeet palkata nuori kesätöihin tyssäsivät nuorten käyttäytymiseen työnhakutilanteessa, työnhakutaitojen puutteeseen ja ylisuuriin palkkaodotuksiin. "CV:t vilisivät kirjoitusvirheitä ja 14 euron tuntipalkka oli kuulemma lukiosta valmistuneelle liian vähän". Haastatteluun yrittäjä oli saanut purkkaa jauhavaa selkärangatonta ja hymytöntä porukkaa, ja vastaamatta jääneeseen puheluun tuli yhdeltä nuorelta perään tekstarina kysymys "Häh?". Juttuun haastateltu Uudenmaan TE-toimiston virkailija vahvistaa kasvaneet havainnot siitä, että nuorisoa on turha tavoitella vastaamaan puhelimeen ennen puolta päivää, koska he ovat nukkumassa.

Olen itse todistanut nuorisossa tapahtunutta veltostumista aitiopaikalta lukion opettajan lehtereiltä (silloin, kun vuonna 1998 aloitin, oli luokkahuoneissa vielä opettajan korokkeet!). Opettajan urani alkutaipaleella myöhästelijät odottivat aamunavauksen loppuun saakka, koputtivat oveen ja kertoivat anteeksipyynnön kera, miksi ovat myöhässä. Jos eivät meinanneet kertoa, niin opettaja jaksoi vaatia asiallista selvitystä myöhästymiselle. Viime vuosina tilanne kääntyi pikku hiljaa sellaiseksi, mitä yliopistoissa suositaan: tunneille lampsitaan milloin sattuu, osa mörähtää ovella jotain, suurin osa luikahtaa paikalleen sanaakaan sanomatta. Tytöt nostavat isot veskansa pulpetille, jotta voivat asettautua niiden taakse mukavasti viesteilemään whatsapissa, instagramissa, twitterissä, mesessä tai mistä foorumista nyt eivät yhtä oppituntia pysty poissa olemaan. Ilahduttavaa toki tässä uudessa nuorisossa on se, että välitunnilla ei ole kiirettä tupakkapaikalle eikä viikonloppuisin humalahakuisia kännejä vetämään, huolestuttavaa se, että yksi oppitunti ilman kännykkää saattaa tuntua maailmanlopulta ja aiheuttaa jopa fyysisiä riippuvuusoireita.

Myös nuorison käsitys ajasta ja ajanhallinnasta on muuttunut. Tapasin teettää psykologian kolmoskurssin tunneilla hauskaa ja opettavaista kellokoetta liittyen tarkkaavuuteen ja mieleenpainamiseen. Siihen tarvittiin jokaisen opiskelijan rannekelloa. Jossain vaiheessa vuosien vierähtäessä eteenpäin jouduin muuttamaan kellokokeen kännykkäkokeeksi, sillä luokasta ei löytynyt enää opiskelijaa, joka omistaisi rannekelloa. Opotunneilla huomasin puhuvani ihan kalkkisjuttuja, kun kerroin opintojen suunnittelusta, lukusuunnitelmien tekemisestä ja kalenterin käytöstä. Eihän kukaan enää käytä kalenteria! Kännyköihin laitellaan muistutuksia, että "palauta huomenna äikän essee", mutta pitkäjänteiseen opiskeluun tällainen muistutus tulee auttamatta myöhässä. Hätäratkaisuna keksitään plagiointiviritelmiä ja toivotaan, että äikänryhmässä on taas sen verran suuri porukka, etteivät opettajan väsyneet silmät tajua erottaa vilppiä.

Opinto-ohjaajaurani alkuvuosina ohjausajat muistettiin sataprosenttisesti. Viimeisinä vuosina olin jo lakannut laittelemasta muistutusviestejä, jotka välillä tepsivätkin: opiskelija ryntäsi tunnilta pahoitellen, että oli unohtanut ajan (tämä on ihan inhimillistä, unohduksia sattuu). Mutta jossain vaiheessa huomasin, etteivät viestini saaneet enää vastakaikua. Joskus saatoin tavoitella opiskelijoita, joiden lukion loppuunsaattaminen roikkui yhden kurssin varassa tai oli muuten vaakalaudalla. Lopulta kyllästyin yrittämiseen ja soitin vanhemmille, mikä tietenkin oli kaikkien lakien vastaista, eihän vanhemmille saanut kertoa heidän täysi-ikäisten lastensa kouluasioista. Keksin ovelan tavan ilmaista asioita kiertoteitse, kyselin mahtaako heidän lapsensa kännykkänumero olla vaihtunut, kun ei vastaa soittoihini/viesteihini, olisi hyvin tärkeää koulunkäyntiin liittyvää asiaa. Tässä vaiheessa vanhemmat sitten useimmiten kiinnostuivat ja monessa perheessä saattoi avautua tilanteet esim. tulevien lakkiaisjärjestelyjen osalta ihan uudesta näkövinkkelistä. 

Mutta ovat vanhemmatkin muuttuneet. Joillakin vanhemmilla on aivan epärealistisia odotuksia kullannuppunsa koulunkäynnin suhteen. Eräs ammatillisen puolen ohjaajakollega päivitteli kerran, että on tosi hankalaa yrittää järjestää opiskelijoille harjoittelupaikkoja, kun vanhemmat sönkkäävät välissä: "Älkää sitten laittako meidän Perttiä mihinkään tavan hommiin harjoitteluun, hänelle sopisi meidän mielestä parhaiten johtotehtävät". Uutta lukiosysteemiä tuntemattomat vanhemmat voivat pahimmillaan sabotoida nuoren lukiotaivalta vaatimalla tältä kuita taivailta. Nykylukiosysteemi nimittäin ON haastava, se pakottaa useimmiten nuoret priorisoimaan ne aineet, joihin keskittyä ja panostaa, ja toiset aineet on monessa tapauksessa jätettävä vähemmälle panostukselle, mikäli rahkeet eivät riitä jokaisen aineen täydelliseen pänttäämiseen. 

Ja rahkeethan nimittäin eivät aina riitä. On uuvuttavaa olla nuori tänä päivänä. Paineet ovat ihan toista luokkaa, kuin meidän aikanamme, koska valintoja ei tarvinnut tehdä niin aikaisin eikä niin laajoilta tarjottimilta. Aina päästiin töihin jonnekin. Ja aika usein päästiin myös opiskelemaan. Mutta toisaalta otettiin myös vastaan työtä kuin työtä ja opiskelupaikkaakin pystyi kokeilemaan ja hakemaan sitten toista alaa, jos mielekkäämpi löytyi matkan varrelta. 

Pääsääntöisesi olen urani aikana törmännyt kaikesta huolimatta fiksuihin, ihaniin, hurmaaviin nuoriin. Silti myös minä ehdin huomata selkeän muutoksen tässä sukupolvessa verrattuna aiempiin. Velttoilu, turhan opiskelun ja työn karttaminen, laiska asenne, välinpitämättömyys, vastuun pakoilu, julkisen nolatuksi tulemisen pelko, teknologia, kännykät, yksinäisyys, jopa unirytmien muutos ovat ilmiöitä, jotka ovat osa monen tämän päivän nuorten todellisuutta ja elämään asennoitumista. Tämä kaikki pelottaa ja harmittaa minua yhtä aikaa. Onko mitään tehtävissä? Jos, niin mistä aloittaa? 

Kuitenkin on valitettava tosiasia, että nuoriso tahtoisi aina päästä helpommalla. Meillä aikuisilla onkin nuorten velttoiluun liittyen peiliin katsomisen paikka. Mutta missä vaiheessa annoimme periksi, missä vaiheessa lakkasimme vaatimasta, missä vaiheessa patistelemasta? Neuvooko nuoria näissä asioissa kukaan?

Nuoriso huomio! Leena-täti laittaa nyt kukkahatun päähänsä ja yrittää neuvoa teille muutaman tärkeän elämänohjeen:

1. Jos myöhästyt sovitusta tapaamisesta, pahoittele sitä ääneen ja vilpittömästi.

2. Jos joku on soittanut sinulle tuntemattomasta (tai tutusta) numerosta, soita takaisin. Voit aloittaa seuraavin sanoin "Se ja Se tässä hei, tästä numerosta oli soitettu minulle?"

3. Jos näet tutun ihmisen kaupungilla, olipa hän tuttu mistä yhteydestä tahansa, niin tervehdi. Ei tarvitse yläfemmoja heitellä, mutta jonkinlainen hienoinenkin nyökkäys hymyn kera on fiksu tapa kertoa siitä, että olet noteerannut tutun naaman. Myös opettajaa voi tervehtiä tällä tavoin eikä se ole millään muotoa noloa, paljon nolompaa on tuijotella omiin varpaisiin ikään kuin vastaantulija olisi ilmaa.

4. Jos olet menossa työhaastatteluun, kiinnitä huomiota ulkoiseen olemukseesi. Ryhti ennen kaikkea! Katsekontakti, avoin kohtelias olemus. Purkat pois suusta ja nuuskat huulesta! ÄLÄ myöhästy, saavu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, oikealla asenteella varustettuna! Kaikkea tätä myös voi harjoitella, ei ole ollenkaan noloa. 

5. Älä ole veltto! Se on ärsyttävää! Vastaile ihmisten kysymyksiin reippaasti tai jos olet ujompi henkilö, niin katso edes silmiin!

6. Älä anna kännykän sanella elämääsi! Tee tietoisia irtiottoja somesta!

7. Osta kalenteri. Sellainen, johon voit kynällä kirjoitella asioita ja tsekata aina vaikkapa sunnuntai-iltana tulevan viikon muistettavat jutut. Kokeile edes kerran elämässä lukusuunnitelmaa (esim. koeviikolle, yo-kirjoituksiin, pääsykokeisiin). Jos ei toimi, niin oletpa ainakin kokeillut.

8. Huomioi muut. Älä ole itsekäs. Itsekkyyttä on myös se, jos ei vastaa toisen kännykkäviesteihin tai puheluihin.

9. Sano aina ääneen, jos joku tuntuu sinusta kivalta tai ansaitsee mielestäsi positiivista palautetta. Mitään pahaa et voi tällä saada aikaan.

10. Ole sopivassa määrin armollinen itsellesi. Tässä nykymaailman menossa ei voi kukaan olla täydellinen. 

 

Ja sitten taas yhtenä päivänä ohjaukseen saapuu fiksu, ihastuttava nuori mies. Kättelee reippaasti ovella, katsoo silmiin, pahoittelee, että melkein meinasi tulla kiire. Pyytää kohteliaasti, että saisiko nostaa läppärinsä esille, jotta voi tehdä muutamia muistiinpanoja, koska meillä on vain tunti aikaa. Lähtiessä kättelee vielä, kiittää ja sanoo ääneen, että tästä oli kyllä tosi paljon hyötyä. Toivottaa hyvää kesää ja polkaisee pyörällään kohti tulevaisuuden suuntia. Vilkutan hänelle ikkunasta ja mietin, että kyllä meidän nuorisolla vielä toivoa on.