Valinnaisuutta ja valitsemisen vapautta on viimeisen parinkymmenen vuoden ajan pidetty arvossa koulumaailmassa. Tämän päivän nuoret ovat niitä nuoria, joille on annettu vaihtoehtoja. Haluatko aamupalaksi Weetabixia vai riisimuroja? Harrastaisitko taitoluistelua vai kilpatanssia? Luetko saksaa vai ranskaa vai molempia? Valintojen tekeminen tukee tässä maassa vallalla olevaa itsenäisyyden ihannetta: mitä nuorempana pystyy toimimaan itsenäisesti ja tekemään itsenäisiä päätöksiä, sen ihailtavampaa kypsyyttä.

Valinnaisuuden kolikolla on kuitenkin kääntöpuoli. Ajatellaanpa nuorta lukionsa alkutaipaleella. Kuinka moni 16-kesäinen on ihan oikeasti kypsä tekemään valintoja, joilla voi olla merkittävää vaikutusta heidän lukio-opinnoilleen saati tulevaisuudelleen? Kuinka moni edes tietää mille pohjalle valintansa perustaa? Yo-kirjoitussuunnitelmille? Jatko-opintosuunnitelmille? Näyttäkää minulle se nuori, jolla on lukioon tullessaan tällaiset suunnitelmat selvillä (kun suurella osalla abiturienteistakaan ei vielä saata olla). Väitänpä, että energiaa säästyisi paljon ihan silkkaan opiskeluun, jos valintoja olisi vähemmän tehtävänä.

 

Minä ehdin käydä valtakunnassamme viimeisten joukossa vanhamuotoisen luokallisen lukion. Valita piti suuret linjat: luetko pitkää vai lyhyttä matikkaa, otatko jonkun ylimääräisen kielen ja käytkö kuvataiteen vai musiikin tunnilla. Näiden valintojen pohjalta jokaiselle jaettiin oma lukujärjestys, jota porskutettiin käydä se kokonaiset kolme vuotta. Samojen luokkatovereiden kanssa, samojen opettajien opastamina. Jos joku meinasi pudota kelkasta, opettaja huomasi sen välittömästi ja osasi antaa asianmukaista tukiopetusta. Jos jollakulla oli ongelmia, luokkatoverit osasivat puuttua asiaan, tsempata kaveria tai etsiä tälle aikuisen apua. Opiskelijat tunsivat toisensa, opettajat tunsivat oppilaansa. Tässä nykyisessä luokattomassa lukiossa opettajat eivät kurssien päättyessäkään ole hahmottaneet, ketä tunneilla istuu (tai pitäisi istua) ja joukkoon mahtuu aina jokunen yksinäinen, jolla ei ole yhtään tuttua kasvoa luokkahuoneessa. Toki tällainen laajempimuotoinen verkostoituminen sopii monellekin nyky-some-sukupolven nuorelle, mutta valitettavan huonosti se soveltuu niille, jotka ovat arempia ja ujompia ottamaan kontaktia ikätovereihinsa.

 

Niin hienolta kuin sana ”valinnaisuus” kuulostaakin, se ei siis ole mutkatonta. Tunnollisimmille valinnaisuus aiheuttaa suoranaista stressiä, hyville ja ahkerille opiskelijoille päänvaivaa, koska kaikkea ei voi valita ja heikoimmille koska ei ole välineitä, mihin valinnoissaan nojata. Lisäpelkoja aiheuttavat yhteiskunnan lietsomat kauhuskenaariot mahdollisista jatko-opiskelupaikkojen hakemisen linjauksista, jotka pahimmassa tapauksessa kääntyvät tuoretta ylioppilas-hakijaa vastaan joka tapauksessa, olivatpa valinnat lukiossa millaisia tahansa. Tosi asia on kuitenkin se, että tähän päivään mennessä lukiossa tehdyillä yksittäisillä kurssivalinnoilla ei ole ollut suurtakaan merkitystä yliopistoon tai ammattikorkeakouluihin hakevien kannalta; pääsääntöisesti YO-tutkintoa on katsottu ja vain yleismalkaisesti on määritelty, että katsotaan äidinkielen plus kolmen muun (hakijalle edullisimman) yo-aineen arvosanaa.

 

Luokattomaan lukioon siirryttäessä mainostettiin, että tämä on sellainen lukiomuoto, jossa kukaan ei voi jäädä luokalleen. No, tottahan tämä tavallaan on, mutta katsokaapa pidennettyyn (eli 3,5-5v:n) opinto-ohjelmaan siirtyneiden opiskelijoiden määrää lukioissa. Määrät ovat tasaisesti kasvaneet, neljään vuoteen siirtyminen koetaan lukiolaisten keskuudessa hyvänä tapana saada jonkinlaista otetta valinnaisuuteen ja toisaalta hengähdystaukoja tiiviin opiskelutahdin lomaan. Tiedän useita lukiolaisia, joiden perusteet lukio-opintojen pitkittämiseen ovat siinä, että he eivät osaa valita, mihin keskittyisivät ja toisaalta he haluavat pelata valintaviidakossa varman päälle valiten mahdollisimman monta kirjoitettavaa ainetta (mikä ei normaalissa kolmessa vuodessa ole mahdollista). Oma lukunsa ovat sitten ne, joiden on oppimisvaikeuksien tai muiden opiskelun- tai henkilökohtaisten ongelmien vuoksi ollut pakko siirtyä pidennettyyn opinto-ohjelmaan.

 

Henkilökohtaisen ohjauksen keinoin valintojen tekeminen helpottuu. Asiantuntevan aikuisen opastuksella voi olla helpompaa nähdä, mikä on järkevää ja mihin kannattaa keskittyä. Tällaisen ohjauksen antamisen mahdollisuus on kuitenkin tehty aika vaikeaksi nykylukiossa. Ohjauksen tarvitsijoita on nimittäin yleensä yhtä paljon kuin lukiossa opiskelijoita ja opinto-ohjaajia useimmiten liian vähän opiskelijamääriin nähden. Opojenkin on täytynyt jo vuosien ajan priorisoida ohjauksessa ne, joilla on kiireellisin tilanne, samoin ne, jotka ovat jo tekemässä hakuja seuraaviin oppilaitoksiin. Villi veikkaukseni on, että monella lukiolaisella tässä maassa lukion alkuvaiheessa tehdyt kurssivalinnat ovat hakuammuntaa ja mututuntumalla tehtyjä kokeiluvalintoja. Joillakin saattaa osua kerralla kohdilleen, toiset joutuvat säätämään pidempään.

 

Jos minä saisin päättää, palauttaisin luokallisen lukiomuodon takaisin ja antaisin lukiolaisten ja opettajien keskittyä siihen kaikista olennaisimpaan asiaan, joka vielä tässä nykymuotoisessa yleissivistävässä lukiossa on kai se pääpointti: opiskeluun ja opettamiseen. Mutta koska minä en näistä asioista päätä, ovat valtiovallan päättävät tahot laatineet meille ehdotuksen lukiouudistuksesta, jossa valinnaisuutta korostetaan yhä enenevässä määrin. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaiseksi valintaviidakko koetaan nuorten keskuudessa näiden uudistusten jälkeen ja mikä on näiden päättävien tahojen ratkaisu jo nyt ylikuormittuneelle opinto-ohjauksen tilalle Suomen lukioissa.