Katselin pitkästä aikaa ohjelmaa Supernanny. Tiedättehän tämän sarjan, jossa järkevä lastenhoitajatäti tulee asumaan perheisiin ja pistää perheiden arkea tyrannisoivat "riiviöt" ruotuun. Oikeastaan lopputulos on yleensä se, että nanny kasvattaa vanhempia olemaan vanhempia ja neuvoo heitä konkreettisesti ottamaan vastuuta kasvatuksestaan.

Vanhemmuus on kadoksissa, sanotaan. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu, ainakin jos mielipidettä kysytään kasvatusalan ammattilaisilta, lastentarhan tädeiltä tai luokanopettajilta. Perheissä kuninkaina ja kuningattarina eläneet "curlatut" silmäterät ovat päiväkodeissa ja kouluissa kovan paikan edessä, kun asiat eivät sujukaan sormia napsauttamalla tai hokemalla "Mä haluun!", ja eivät osaa kestää arjen pettymyksiä muuten kuin häiriköimällä ja oireilemalla, koska ovat uudessa tilanteessa elämässään. 

On toki erilaisin temperamentein varustettuja vastasyntyneitä, mutta onko oikeasti helppoja tai vaikeita lapsia? Eivätkö lapset ole monessa suhteessa vanhempiensa tekeleitä? Kyse ei ole mielestäni yksittäisen lapsen helppoudesta tai vaikeudesta vaan siitä, kuinka tämän lapsen lähettämiin viesteihin on reagoitu ja kuinka johdonmukaisesti ja tämän nimenomaisen lapsen tarpeet huomioiden tätä on kasvatettu. Ainakin niissä perheissä, joissa asiat ovat jotakuinkin hyvin ja perusasiat kunnossa. Muissa tapauksissa tarvitaan yhteiskunnan apua, jotta vanhemmuus ja arki haastavammissa olosuhteissa sujuu. Tämä onkin iso haaste yhteiskunnassamme, jossa eriarvoisuus korostuu, peruspalveluista karsitaan ja kaikilla ei ole yhtä hyvät ja tasa-arvoiset lähtökohdat lähteä perhettä perustamaan ja omaa vanhemmuuttaan rakentamaan. Neuvoloissa tehdään maassamme hyvää työtä, mutta lisäsatsaukset lapsiperheille ja perusteellisempi "kädestä pitäen"-ohjaus vanhemmiksi tulleille olisivat tervetulleita ja kauasnäköisiä panostuksia lapsiperheiden hyvinvointiin.

Mikä LAPSEN pettymysten kohtaamisessa on VANHEMMALLE niin vaikeaa? Tuntuu pahalta, kun oma lapsi itkee ja kokee pahaa mieltä, mutta eikö vanhemman velvollisuus kuitenkin ole opettaa lapselleen asioita elämästä? Pettymysten välttämisen kierteeseen saatetaan ajautua helposti jo vauva-aikana. Olen pohtinut, että johtuuko ylenmääräinen curling-vanhemmuus osittain siitä, että lapsia tehdään tänä päivänä usein myöhäisemmällä iällä, oma lapsi on pitkäaikaisten toiveiden täyttymys ja tämä toiveiden täyttymyksen tuoma rakkaus ja onnentunne huumaa vastasyntyneen vauvan vanhempien päät. Järki jää kasvatuksessa tunteiden taka-alalle. Jari Sinkkonen on antanut tästä aiheesta luennoillaan monia havainnollistavia esimerkkejä, viimeksi Siilinjärvellä tällä viikolla luennoidessaan "Vanhemmuuden antoisasta pestistä". Sinkkosen mukaan yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Näitä tunteita, etenkin negatiivisia, on lapsen turvallista harjoitella omien vanhempien toimiessa peilinä, ei negatiivisia tunnetiloja vältellen. Sinkkosen riemullinen viesti nukuttamispuuhien kanssa tuskaileville vanhemmille kuului näin: "En tunne sellaista termiä kuin ´lapsen nukuttaminen´. Anestesiologian kyllä tiedän, mutta sitä ei kai voi tässä asiassa hyödyntää?". Lapsi tulisi siis opettaa iltarutiinien jälkeen nukahtamaan itse, ei niin, että äiti/isä nukkuu lapsen vieressä. Kuulostaa kamalalta perhepetien kannattajien mielestä, mutta kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu hyvältä, kun lapset ryhtyvät itse nukkumispuuhiin ja vanhemmille jää omaa yhteistä aikaa. Tämä ei tarkoita sitä etteikö meilläkin köllittäisi ja siliteltäisi ja pusuteltaisi, sitä harrastetaan huushollissamme alvariinsa, mutta ihan pienestä vauvasta lähtien periaate on ollut se, että kun mennään nukkumaan, mennään nukkumaan. Monesti kuulee vanhempien toteavan, että ei se lapsi pieni voi vielä ymmärtää sääntöjä ja kieltoja. Voi, älkää aliarvioiko vauvojen kognitiivisia kapasiteetteja! Symbioosin alkaessa purkautua (n 3-4kk -->) vauvan minän kehitys todella alkaa ja oppimista tapahtuu laaja-alaisesti. Puolivuotias ymmärtää jo hyvinkin paljon, sen vuoksi on tärkeää myös selittää jo tämän ikäiselle, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on sallittua, mikä ei. Toistojen ja rutiinien kautta hyvinkin pieni lapsi oppii, miten tässä maailmassa ollaan, mutta se vaatii vanhemmilta johdonmukaista ja periksi antamatonta vanhemmuutta.

Psykologi Keijo Tahkokallio on toistuvasti puhunut kasvatuksen merkityksen puolesta ja pettymysten kohtaamisesta. Hänen mukaansa pettymysten kohtaaminen kasvattaa lapsen aivojen nk. orbitofrontaalista aluetta. Tämä alue on tärkeä lapsen myöhempää elämää ajatellen, sillä se liittyy vahvasti tunneilmpulssien hallintaan, kykyyn noudattaa ohjeita sekä kykyyn siirtää tarjolla oleva mielihyvä tuonnemmas. Tahkokallion mukaan vanhemmat ovat tulleet kovin varovaisiksi lastensa kanssa, etenkin mitä tulee auktoriteetti- ja valta-asioihin. Hän peräänkuuluttaa vanhempien valtaa, joka on välttämätöntä lasten kasvatuksessa aina siihen saakka kunnes lapsi on aikuinen (eli kunnes aivot ovat kehittyneet kypsiksi, Tahkokallion mukaan ainakin 21-vuotiaaksi saakka). Tahkokallio on huolissaan siitä, että vanhemmat ovat tänä päivänä menettämässä otettaan lapsiin, koska eivät uskalla käyttää heihin valtaa; vallankäyttö pelottaa heitä. Olemme siis päätyneet joissakin perheissä jossain määrin tilanteeseen, jossa valta onkin vanhempien sijaan lapsilla ja tämä on huolestuttavaa, koska lapset eivät kasva itsenäisiksi antamalle heille päätäntävaltaa -päinvastoin! Lapsen itsesäätely syntyy aikuisen itsesäätelyn kautta.

Pitkän linjan alakoulujen opettajat ovat tehneet mielenkiintoisen lapsiin liittyvän huomion: monet lapset eivät osaa noudattaa ohjeita. Tahkokallion mukaan tämä johtuu siitä, että nämä lapset eivät ole koskaan kuulleet SUORAA ohjetta. Lapsilta kysytään: " Eiks nyt olis jo aika mennä nukkumaan?" tai "Lähdettäiskö nyt kotiin täältä päiväkodista?", "Ottaisitko tomaattia?" tai "Mitä haluaisit syödä?". Liika ystävällisyys kuitenkin voi kostautua, lapsi ei oikeasti osaa päättää, koska se on aika pitkään vielä vanhemman tehtävä. Loppujen lopuksi tässäkin on kyse curling-vanhemmuudesta: vanhemmat pyrkivät silottamaan lasten tietä heittämällä heille päättämisen pallon, Tahkokallion sanoin: "Lämpimään syliin yhdistyy päättämättömyys". Miten lapset voivat oppia mitään turvallisesta elämästä, jos omat vanhemmatkaan eivät osaa seistä selkä suorana arjen pienten päätösten edessä, olkoonkin niin, että ne eivät aina ole helppoja ja mielihyvää tuottavia päätöksiä? Eihän aikuisen tehtävänä voi olla yrittää ottaa lapselta vaikeuksia pois vaan osoittaa, miten vaikeuksiin asennoidutaan?

Lasten kasvatuksessa nimittäin on pohjimmiltaan kyse melko lailla samoista asioista kuin eläinten koulutuksessa. Johdonmukaisuutta ja vahvistamista. Palkkioita ja rangaistuksia (mielellään enemmän ensimmäistä). Rakkautta, ennen kaikkea sitä. Pohjatonta rakkautta, suunnatonta rakkautta, sanoinkuvaamatonta kiintymyksen ja onnen tunnetta. Ja rajoja, sillä rajat ovat eittämättä yksi suurimmista rakkaudenosoituksista, mitä vanhemmat voivat lapsilleen heidän elämäänsä pitkällä tähtäimellä tarkasteltuna antaa.

 

Leena

PS: Tämän blogin Tahkokallio-ajatukset on bongattu Keijo Tahkokallion luennoilta, joita olen saanut olla kuulemassa viimeisen parin vuoden aikana.