Saatat pitkin kouluvuotta havahtua ajattelemaan, että kaikki ympärilläsi tuntuvat olevan sinut oman tulevaisuutensa kanssa ja selvillä suunnitelmistaan. Usko pois, jos sanon, että ahdistaa se muitakin. Valinnat. Tulevaisuus. Epävarmuus siitä. Oman paikan löytäminen. Tapaan tällaisia nuoria jatkuvasti, ja jokaiselle, ihan jokaiselle on löytynyt ajan myötä jokin oma paikka, ratkaisu, polku tai suunta jota kohti kulkea. Välttämättä se ei kristallisoidu vielä yläkoulun tai lukion aikana. Yle uutisoi vastikään, että harva lukiolaisista ja ylioppilaista tietää, mihin haluaa opiskelemaan. Iso osa esim. lukioiden abiturienteista on hukassa omien tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa ja vähemmistöön kuuluvat ne, joille kaikki on suunnitelmien toteuttamista vaille selvää. Eikä silloinkaan mikään ole varmaa. Opiskelupaikkoja on varattu vain osalle valmistuvista ja kovin painein lastatut yo-kirjoitukset voivat kertaluontoisesti mennä joko hyvin tai täysin penkin alle. Paineita asettavat sekä vanhemmat ja suku että mahdollisesti myös ystävät, joiden tuloksiin omia tulee verrattua. Keskity sinä omiin suunnitelmiisi, älä ulkopuolelta saneltuihin tai kavereiden, koska silloin ne eivät ole sinun omiasi.

Mediassa puhutaan alati tulevaisuustaidoista, joita jokaisen tulisi hallita täällä pärjätäkseen. Pitää osata olla sosiaalisesti taitava, hallita digitaaliset työkalut, puhua kieliä ja ratkoa nopeasti monimutkaisia ongelmia. Tulevaisuustaidoista tärkein on kuitenkin oman itsensä tunteminen. Keskity niihin taitoihin, joiden avulla opit itsestäsi aina vaan lisää. Siten pärjäät haastavissakin eteesi tulevissa tilanteissa. Ehkä olennaisimpia tulevaisuustaitoja ovatkin itsetuntoon, itsetuntemukseen ja itsearvostukseen liittyvät taidot. Pidä kirkkaana mielessäsi se, missä olet hyvä, missä pääset loistamaan, missä olet ennenkin onnistunut, mistä olet saanut kehuja. Muista kehua myös itse itseäsi, etenkin jos olet onnistunut kovan ahkeroinnin ja yrittämisen tuloksena. Huolehdi itsestäsi, pidä itseäsi arvossa. Sillä tavoin pysyt positiivisena ja itseluottamuksesi näkyy päälle päin. Pystyt parempiin suorituksiin, kun valat itseesi uskoa. Lyttääminen ja itsensä mollaaminen sekä vertailu muihin ei hyödytä ketään.

Kurkottele kohti omalta tuntuvia tavoitteita. Sopivan kokoisia, hallittavia, sopivasti kutkuttavia. Sellaisia, joihin tiedät yltäväsi, ja jotka vievät sinua eteenpäin. Pyri löytämään ympärillesi niitä ihmisiä, jotka tukevat sinua, ja joilta saat lisävoimaa. Jätä omaan arvoonsa ne, jotka imevät energioitasi ja joiden seurassa pahoitat mielesi. Hyödynnä koulusi opinto-ohjauspalveluita ja tukeudu muutenkin kysymyksissäsi koulussasi työskenteleviin aikuisiin.

Luota siihen, että sinunkin paikkasi tässä maailmassa löytyy. Tunnustele, mikä sinuun vetoaa, mikä kutsuu puoleensa. Millaisista asioista sytyt, missä olet omimmillasi. Täsmäsuunnitelmaa ei tarvitse olla, riittää kun otat suunnan johonkin päin, jotakin kiehtovaa kohti, etkä loitonnu omien inspiraatiosi lähteiltä.

Uskothan jos sanon, että ympärilläsi tulee avautumaan mahdollisuuksia, vaikka ovet joskus näyttäisivätkin läimähtelevän vasten kasvoja kovasta yrittämisestä huolimatta. Niin elämässä aina välillä käy kaikille. Pidä kirkkaana mielessäsi omat vahvuutesi ja voimavarasi, niiden avulla löydät aina uuden reitin ja uusia mahdollisuuksia. Elämä voi pettymyksen hetkellä näyttäytyä kovinkin mustavalkoisena, mutta todellisuudessa värejä on mukana kaikissa elämäntilanteissa, mustissakin. Apulannan Toni Wirtanen on kirjoittanut kokonaisen laulun valoista pimeyksien reunoilla, niistä kirkkaimpana hehkut sinä itse. "Sullon sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit oppaaksesi valjastaa." - Toni Wirtanen

Muista, että sinä olet tärkeä. Sano se itsellesi joka päivä.

Mukavaa alkavaa syyslukukautta kaikille opintojen ääreen palaaville!

Leena

Kirjoitin jokin aika sitten omassa LinkedIn-profiilissani postauksen parista rekrytointiin liittyvästä epäkohdasta: siitä, että puhelimeen ei vastata soittoajoilla ja siitä, että tietoa rekrytoinnin lopputuloksesta ei saateta monestikaan edes haastatteluissa olleille, lupauksista huolimatta. Postaukseni keräsi muutamassa päivässä lähes 50 000 lukijaa, useita satoja tykkäyksiä ja vilkasta keskustelua. Tässä osa kommenteista:

“Näissä mietteissä aivan liian usein. Moneen kohtaan on saanut excelissä laittaa, ei kuulunut mitään.”

“Rekryvaiheessa sillä on suuri ero, onko soittoajalla luurin toisessa päässä positiivinen, energinen henkilö, joka paneutuu asiaan, vai kyllästynyt ja asioista tietämätön, tai jospa puhelimeen ei vastata lainkaan.”

“Rekry on käyntikortti kumpaankin suuntaan.”

“Samaa mieltä. Jättää huonon kuvan rekrytoijasta, jos prosessia ei viedä loppuun saakka. Monesti olisin tyytyväinen siihen automaattiseenkin ei kiitos-viestiin.”

“Jos yritykset näkisivät että työhakemus on eräänlainen rakkauskirje niin silloin myös ymmärrettäisiin että kokemus työnhausta vaikuttaa ratkaisevasti siihen mitä nämä ehdokkaat kertovat yrityksestä eteenpäin.”

Käsillämme selvästikin ilmiö, joka on olemassa ja koskettaa tuhansia työnhakijoita, mutta ilmeisesti myös ilmiö, josta ei kuitenkaan laajemmin puhuta. Samaan aikaan kun valtiovalta luo työttömille lisäpaineita työnhakuun, rellestävät epäpätevät ja epäkohteliaat rekrytoijatahot sabotoiden ja lannistaen monen sinnikästä työhaun prosessia ja yrittämisen asennetta. Rekrytointitaidot ovat kohtaamistaitoja, joissa ilmiselvästi on monella asiaa hoitavalla taholla vielä rutkasti petrattavaa.

Rekrytoijan tehtävänä on – totta kai –löytää yritykseen soveltuvin, parhain, tehokkain ja istuvin työntekijä. Tämä on tärkeä tehtävä, mutta yhtä tärkeä on työnantajamielikuvan luominen ja yrityksen imagon välittäminen. Tämän päivän työelämän meiningeissä työnhakutaitojen ja oman osaamisen tunnistamisen ja markkinoinnin tulisi olla jo kansalaistaitoja. Mutta yhtä lailla työnantajapuolella tulisi jonkinlaiset diplomit suorittaa siitä, kuinka ihmisiä kohdellaan ja kohdataan, ennen kuin lähdetään rekrytointikampanjoita vetämään. Rekrytoijan diplomiin kuuluisi ehdottoman suurena osiona haastattelu- ja kohtaamistaitojen sekä ihmistuntemuksen lisäksi ihan sellaiset perustaito-osiot kuten puhelinkäyttäytyminen ja sanansa pitäminen. Myös positiivisuutta harjoiteltaisiin ennen rekryyn päästämistä, tällä varmistettaisiin osaltaan positiivisen mielikuvan syntyminen ja ylläpitäminen kaikessa asioinnissa. Mikäli näihin taitoihin ei ole aikaa tai halua panostaa, suosittelen hyödyntämään asiansa osaavia rekrytointifirmoja, jotka ovat perehtyneet siihen, että työnhakijan etsintäprosessi hoidetaan tyylillä ja jokaista osapuolta kunnioittaen. Sellaisiakin nimittäin löytyy.

Kohtaamisen taitoja voi kuitenkin jokainen harjoitella. Vaikka kuvittelisi olevansa huippurekrytoija, voi aina pysähtyä miettimään asioita vielä enemmän hakijan näkökulmasta ja oppia jotain itsestään kohtaajana lisää. Osasinko antaa yrityksestämme oikeanlaisen mielikuvan? Kohtasivatko arvomaailmamme? Millainen mielikuva tälle hakijalle jäi? Mitä itse olisin pitänyt tästä haastattelusta ja tavastani kohdella hakijaa? Jäikö jotain ilmaan roikkumaan? Hyvä ja positiivinen fiilis haastattelutilanteesta jää varmasti positiivisena kaikumaan yrityksen imagoksi, vaikkei hakijakandidaattia sillä kertaa valittukaan tehtävään.

Ihmimillisiä ja innokkaita kohtaamisia!

Leena 

Minun äitiyteni taipaleella kaikista vaikeinta on ollut äidiksi tuleminen. Jostain syystä universumi ei meinannut alkuunkaan ymmärtää, että tällaiselle pestille olisi tarvetta juuri minun kohdallani, ja että minä olisin hommaan kykenevä. Minun piti moneen kertaan osoittaa pätevyyttäni, näyttää sinnikkyyttäni, todistella parin pitkältä tuntuvan vuoden ajan, että kyllä: juuri minä olisin tähän hommaan se oikea tyyppi. Jouduin useaan otteeseen turvautumaan ulkopuolisiin suostuttelijoihin, joiden asiantuntevalla vakuuttelulla ja lääketieteellisillä avusteilla sain kuin sainkin homman keploteltua itselleni. 

Miten ihmeellisen hienolta valinta tuntuikaan! Olo oli samaan aikaan jännittynyt, kiitollinen ja odottava: mitä kaikkea tässä hommassa saisinkaan aikaan ja millaisia haasteita homma toisi mukanaan! Onneksi perehdytys ja sisäänajo olivat kohtuupitkiä, siinä ajassa ehti tutustua omiin ajatuksiin liittyen uuteen tehtävään, vaikka todellinen työ alkoikin tasan tarkalleen määrättynä päivänä 40+0. Kaikki uuteen työhön liittyvä oli inspiroivaa, ihanaa ja ihmeellistä! Koska nautin kaikesta, aika pian oli selvää, että halusin lisäpätevöityä tällä alalla, mutta tiedostin, että aiempien vuosien vaikeudet saattaisivat olla uuden pestin vastaanottamisen tiellä. Ne olivat kuitenkin sen verran kasvattaneet sisua, että olin selvittänyt kaikki vaihtoehtoiset tiskinaluspestit hommaan, ja olin myös valmis niihin turvautumaan.

Universumi oli kuitenkin seurannut koko ajan työntekoani 1.piilotyöpaikkapestissäni ja ilmeisesti todennut, että tälle täytyy antaa yllätysbonuspalkinto ihan kelpo työstä. Koska tässä välissä oli jo ehtinyt testailla monia lisäpätevöitymis- ja etenemisjippoja ja siirtynyt suoraan toteuttamaan kaukaisien maiden plan B:tä, tuli tämä universumin ylläribonus kyllä niin totaaliyllärinä, että vieläkin hymyilyttää! Nyt minut oli hyväksytty kahteen kertaan vaativaan tehtävään, olin ylpeä ja onnellinen!

Ja miten ihmeellinen pesti tämä on ollutkaan! Sanon suoraan, että olen päässyt helpolla, olen saanut paljon ja minulla on nyt 11 ja 9 vuoden ajan ollut pääsääntöisesti kivaa, hauskaa, innostavaa tässä työssä, johon usein olen saanut liittää myös  niin suuria rakkauden ja ylpeyden tunteita, että vaikea sitä on ymmärtää. Molemmat esimieheni ovat olleet huipputyyppejä: ymmärtäväisiä ja yhteen hiileen puhaltavia, huumorintajuisia ja omia hauskoja persooniaan. Kaikista työpaikoista, joissa olen ollut, tämä on opettanut eniten minulle itsestäni ja kasvattanut minua ihmisenä enemmän kuin mitkään käymäni koulut ja kurssit. Olen myös käsittänyt, että tästä työpaikasta ei irtisanota, vaikka yt-neuvottelujen sävyisiä kannanottoja aina silloin tällöin ilmaan on viime aikoina toisen esimiehen taholta heiteltykin. 

Viime aikoina olen havahtunut uudenlaisiin tuntemuksiin, omituiseen ja selittämättömään haikeuteen, joiden uskon liittyvän siihen, että minun tarpeellisuuttani on kyseenalaistettu ja että yhä useammin huomaan puuhailevani työmaalla yksin. Jotain aavistuksenomaista alakuloa liittyy myös siihen, ettei työskentely-ympäristössä enää ole vuosiin tuoksunut vauvalle ja että kaikki piilotyöpestini palaset ovat oppineet työni tuloksista toimimaan omillaan.

Kiitos, universumi, että järjestit asiat kohdallani näin. Vaikka mikä muu asia menisi elämässä pieleen, niin joka ikinen päivä tunnen kiitollisuutta siitä, että juuri minä olen saanut pestin juuri tässä piilotyöpaikassa. 

Äitiys on ehdottomasti paras ja palkitsevin piilotyöpesti, mihin minut on valittu.

KYNNYS

…puhua pahaa...

...huudella harkitsemattomasti...

...käyttää henkistä / fyysistä väkivaltaa...

...haukkua muita...

...käyttää rumia sanoja...

…loukata...

...antaa negatiivista palautetta...

...vaatia oikeuksia ja tehdä valituksia...

...unohtaa käytöstavat ja heittäytyä massan mukaan...

on madaltunut huomattavasti ja huolestuttavasti monissa piireissä. 

KUNPA KYNNYS

…auttaa...

…kiittää...

…puhua toisesta hyvää...

…puuttua kiusaamiseen...

…puuttua väkivaltaan..

…puuttua rasismiin...

…kehua itseä tai muita...

….olla aidosti iloinen toisen puolesta...

…hymyillä vastaantulijoille...

...eivät olisi mitään kynnysasioita, vaan jokapäiväisiä toimintatapojamme, joiden automaattista ilmenemistä arkipäivässämme ei tarvitsisi kyseenalaistaa. Ne tarttuisivat ihmiseltä ihmiselle, niitä vaalittaisiin ja opetettaisiin jälkipolvellemme. Että pienestä pitäen lapsellekin syntyisi ajatus siitä, että kaikki ovat täällä arvokkaita olentoja ja että pienillä hyvillä teoilla voi olla lopulta suuri merkitys. Ja että kuinka pitää toimia, kun kohtaa tai näkee toisiin ihmisiin kohdistuvaa huonoa käytöstä. Eikä niiden toimintatapojen kohdalla epäröitäisi vaan toimittaisiin juuri, kuten sydän sanoo, koska se tuntuisi yksinkertaisesti hyvältä ja tavoittelemisen arvoiselta tavalta toimia. Hyvien tekojen kehtaamisessa ei ole kynnystä eikä tekojen määrässä ylärajaa!

Näistä saamme lukea päivittäin mitä ylistävämpiä ja ihan oikeastikin huimia kirjoituksia. Mikään uusi innovaatio tällä saralla ei enää yllätä; tuntuu, että kaikki on mahdollista, vain taivas rajana sillä, mihin kaikkeen teknologia taipuu!  Älypuhelimella voi suorittaa jo jos jonkinlaista toimintoa. Vähän aikaa sitten uutisoitiin tanskalaisesta  Be my eyes -älypuhelinsovelluksesta, jossa sokeat käyttäjät voivat kysyä videochatin kautta näkeviltä apua ja ohjeita kylttien lukemiseen tai vaikkapa tuotteen valitsemiseen kaupassa. Palvelurobottien määrän arvioidaan nousevan lähimmän kolmen vuoden aikana yli kahdeksaan miljoonaan kappaleeseen. 3D-tulostuksella on mahdollista tulostaa esimerkiksi kenkiä, mekkoja, silmälasien sankoja, jopa koruja ja hammasproteeseja. Ihmeellistä, sanon minä!

Elämme digitalisaatiohurmoksen aikaa, nyt mennään ja kehitetään lujaa, kun kerran tässä ollaan vauhtiin päästy! Väistämätön tosiasia on, että edellä mainitut ilmiöt ovat tulleet jäädäkseen ja muuttavat vääjäämättä esim. työelämää ja työmarkkinoita.

Mutta arvatkaapa mitä ei voi tulostaa eikä kännykästä saada?  Ohjausta, joka perustuu kasvokkain kohtaamiseen ja dialogiin. 

Veikkaan, että toisen ihmisen kohtaamisen jano tulee kasvamaan digitalisoitumisen jatkuessa. Viitteitähän tästä on jo olemassa. Nuoret seikkailevat 24h kännyköissään vanhempiensa tehdessä sitä samaa.  Pahimmillaan tämä tapahtuu samalla päivällisellä, saman pöydän ääressä. Kun uppoudumme teknologian hienouksiin, saatamme joutua eksyksiin informaatioviidakkoon, joka voi tuntua vaikealta hallita. Yht´äkkiä tuleekin tarve jakaa, tulla kuulluksi, kysyä, kuunnella, ymmärtää, hyväksyä ja tulla hyväksytyksi. Ihan aidon oikean ihmisen taholta.  

Sitten kun yllättävä, aito kohtaaminen tässä teknologisoituneessa arjessa saa jalansijaa, on reaktio yllättävä: tuntuu ihmeen hyvältä! Siis se, kun joku jossain tilanteessa kysyy, kuuntelee, kannustaa! Katsoo silmiin, on kiinnostunut ja läsnä. Se ei ole robottitiedettä se, se on kohtaamisesta syntyvää hyvän olon tunnetta. Siksi siihen tulisi kaikissa palvelu- ja vuorovaikutusammateissa panostaa entistä enemmän, ainakin niillä aloilla, missä aitoon vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen on vielä varattu aikaa. Sitä tunnetta ei nimittäin saa tulostimesta tulostettua eivätkä siihen pysty robotitkaan. Ainakaan toistaiseksi. Ja kaikella tietämykselläni sanoisin, että tuskin koskaan. 

1. Hyvä johtaja on ihminen

Hän ei piiloudu esimiehen roolin taakse. 

Hän kohtaa. Asettuu samalle rimalle, on oma itsensä, ei vedä roolia. Sen vuoksi hänelle on helppo puhua. Viime kädessä kuitenkin voi luottaa, että hän tekee viisaita päätöksiä kuunneltuaan työntekijöitään. Siksi hyvän johtajan alaisuudessa on turvallista työskennellä.

2. Hyvä johtaja ottaa huomioon motivaatioidemme erilaisuuden

(Tässä kohtaa olisi helppo kuitata asia sillä, että hyvä johtaja teettää jokaisella alaisellaan Reissin motivaatioprofiilin ja hyödyntää niitä johtamisessaan. Mutta koska kaikilla ei ole sellaiseen mahdollisuutta, niin hyvä johtaja voisi lähteä liikkeelle kirjasta Opas yksilölliseen motivointiin (Mayor&Risku, Talentum 2015) ja pohtia, mitkä motiivit kullakin työntekijällä mahtavat olla korkeiden intensiteettien motiiveja.)

Hyvä johtaja ei oleta, että kaikki toimivat samalla tapaa ja että kaikki syttyvät samoista jutuista. Hän ei myöskään johda pelkästään omista motivaatioistaan käsin vaan ymmärtää, että mikä toimii omassa työskentelyssä, saattaa tuntua kiusalliselta ja vieraalta toiselle. Hyvä johtaja tekee työtä tutustuakseen työntekijöidensä toimintatapoihin ja motivaattoreihin, ja kannustaa näistä perustarpeista kumpuaviin toimintatapihin. Hän huomioi sen, jos jollekulle on luontaista pakertaa yksin, mutta sallii tiimityöskentelyn niille, jotka ovat riippuvaisempia yhteistyöstä. Hän ymmärtää, että toiselle tavoitteisiin pääsemisessä huomionarvoisinta ovat keinot ja periaatteet, joilla tavoitteet saavutetaan, mutta on niitäkin, joille itse tavoitteen saavuttaminen on se kaikista tärkein juttu. Hyvä johtaja näkee, että joillekin työntekijöistä sopii spontaani tilanteisiin heittäytyminen, toiset taas tarvitsevat selvät raamit ja ennalta varustautumisen tulevia tilanteita varten. Hyvä johtaja sallii haasteita ja kilpailutilanteita sille, joka niitä janoaa ja joka niissä syttyy liekkehin, mutta antaa tehtäviä niillekin, jotka haluavat toimia tausta-alalla ilman esillä olemista. Hän ymmärtää, että toisille järjestyksen tarve on merkittävin tyydytystä tuova seikka, kun esim. pidetään kokouksia ja huomioi myös sen, että muutostilanteissa toisilla on vahva tarve kokeilla asiat käytännössä, jotta ne menevät perille. Niille, joilla on vahva uteliaisuuden tarve, hyvä johtaja antaa tehtäviä, joissa tämä tarve tyydyttyy ja niille, joilla on vahva hyväksynnän tarve,  hyvä johtaja muistaa eritoten antaa positiivista ja kannustavaa palautetta hyvin tehdystä työstä.

Esimerkkien litania on loputon. Mutta johtaja itse on tässä asiassa saavana osapuolena. Työntekijöiden toiminnan ymmärtäminen motiivien kautta tuo uudenlaista hyväksyntää sekä johtajan ja johdettavien että työntekijöiden väleihin. Ja se on se merkittävä seikka, joka lopulta kantaa hedelmää.

3. Hyvä johtaja näkee ihmisen

Johtajana sinun tulisi aina aloittaa sieltä, missä ihminen on, ennen kuin yrität johtaa häntä sinne, minne toivot hänen menevän. — Jim Rohn

Mikä onkaan työntekijästä parempi tunne kuin se, että esimieheni huomaa minut? Hän tietää, miten ponnistelen yrityksen eteen, ymmärtää panostukseni merkityksen ja antaa siitä myös palautetta. Hän on kiinnostunut minusta ja ajatuksistani sekä kehittymispotentiaalistani. Siksi hänellä on myös aikaa minulle. 

Jorma Ollilan sanoin: Jokainen johdettava on hiomaton timantti. Johtajan tehtävä on rohkaista ja auttaa jokaista näkemään oma kyvykkyytensä ja mahdollisuusavaruutensa. Antamalla alaisillensa aikaa, kuuntelua, keskittymistä, kannustusta ja rohkaisua, hyvä johtaja inspiroi ja sytyttelee inspiraation liekkejä alaisissaan.  Työntekijöiden inspiraation sytyttelyn ja ylläpitämisen pitäisi kuulua johtajan ykkösprioriteetteihin ja sille pitäisi varata kalenterista reilusti aikaa.

Ihmisten sisäisen kasvun tukeminen on johtajuuden korkein kutsumus (Harvey S. Firestone). Haastava kutsumus, mutta ei mahdoton toteuttaa, sen osoittavat viimeaikaiset kilpailutkin, joissa yritysjohtajia on palkittu hyvästä johtamisesta. Tänä päivänä menestyvän yrityksen salainen ase on kuitenkin johtaminen, joka tapahtuu ihmiseltä ihmiselle.

Olisipa sellainen ammatti kuin talonmies. Voisi olla nainenkin, ihan sama. Mutta siis sellainen henkilö, joka huolehtisi taloyhtiöissä ynnä muissa yhteisöissä vähän kaikesta. Kutsutaanpa häntä tässä nyt vaikka talkkariksi.

Talkkari asuisi yhdessä kerrostalon tai korttelin asunnoista ja hänen puoleensa voisi kääntyä kaikissa asumiseen liittyvissä ongelmatilanteissa aina tukkeutuneista viemäreistä kadonneisiin kotiavaimiin. 

Talkkari tietäisi oman arvonsa. Hänen postiluukussaan lukisi isoin kirjaimin talkkari, ei mikään monipalveluvastaava ynnä muu harhaanjohtava tittelihirvitys, vaan TALKKARI, ja kaikki tietäisivät, että tuon oven takaa apu löytyy. Ylpeänä talkkari hiekottaisi pihat, lukitsisi ovet, toivottaisi uudet asukkaat tervetulleiksi ja leikittäisi pihapiirin lapsia polvellaan luppoajallaan. Koska kaikki osaisivat arvostaa talkkarin työtä, hänen työmääränsä pidettäisiin yksissä tuumin kohtuullisena ja häntä kutsuttaisiin koteihin kahveille ja päivällisille. 

Paitsi kerrostaloihin, myös kouluihin, päiväkoteihin ja vanhusten palvelutaloihin voitaisiin palkata tällainen talkkari. Olisipa luokan järjestäjästä hienoa, kun saisi opettajan käskystä käydä hakemassa talkkarilta teippiä tai muuta vastaavaa tunnilla tarvittavaa. Välituntisin (ja tuntienkin aikana) talkkari voisi kuljeksia arvovaltaisesti koulujen käytävillä ja vahtia yleistä järjestystä, ojentaa syleksivää ja roskaavaa nuorisoa sekä jututtaa yksinäisiä. Jos käytäville ilmaantuisi ulkopuolisia, olisi talkkari ensimmäisenä kyselemässä, että millä asialla ollaan ja ohjaamassa vierailijat oikeaan paikkaan. 

Talkkarin tärkein ominaisuus näppärien kädentaitojen lisäksi olisi psykologinen pelisilmä, minkä vuoksi talkkarin olemassaolon myötä naapureiden väliset kahnailut, koulukiusaaminen, vanhusten paha olo, opettajien stressi ja vanhempien huoli vähenisi huomattavasti. Vastaanottokeskuksiin tarvittaisiin kiperästi talkkareita, joilta kyllä vaadittaisiin erityisen hyvää kielipäätä ja eri kulttuurien tuntemusta tai ainakin supliikkia asennetta sumplia turvapaikanhakijoiden akuutteja ongelmatilanteita ja käytännön pulmia. Samalla voisi opettaa sanan sieltä, toisen täältä suomen kieltämme, ja ottaa muutaman nuoren miehen vaikkapa apurikseen lamppuja vaihtamaan tai pihoja kunnostamaan. Yhteisten puuhien lomassa talkkari kuuntelisi kotimaistaan paossa olevien murheita ja taputtaisi vaivihkaa olalle hyvin tehdyistä apumiehen hommista.

Talkkareita arvostettaisiin niin paljon, että vuosittain pidettäisiin valtakunnalliset talkkaripäivät, joissa valittaisiin vuoden talkkari. Taloyhtiöt ja laitokset jännittäisivät, tulisiko oma talkkari tänä vuonna päiviltä pokaali kourassaan ja jos tulisi, pidettäisiin isot juhlat, jonne kutsuttaisiin koko korttelin väki. Koska talkkarin ammatti nauttisi yhteiskunnassa suurta arvostusta, se olisi myös suosittu toiveammatti lasten ja nuorten keskuudessa. Talkkariakatemioihin hakisi tyttöjä ja poikia vuosi toisensa perään ja niille, joille akatemioiden ovet eivät avautuisi ensimmäisellä yrittämällä, järjestettäisiin valmennuskursseja, ja avoimessa talkkariopistossa voisi välivuoden käyttää hyödyksi opiskelemalla etukäteen vaikkapa palo- ja turvallisuusasioita sekä psykologisen pelisilmän teoriaa. Harjoittelua opintoihin kuuluisi paljon, pakolliset harjoittelujaksot olisi käytävä ainakin pienissä ja isoissa taloyhtiöissä sekä laitoksissa. Halutessaan voisi suuntautua myös yritysmaailmaan, joissa talkkareiden pestejä perustettaisiin yhä kiihtyvään tahtiin, sillä tutkimuksissa huomattaisiin, että talkkarin olemassaolo lisää työtyytyväisyyttä ja työtehoa.

No tiedänhän minä, että tällainen ammatti on (ainakin melkein) ollut ja on teoriassa edelleen olemassa. Mutta voi tätä maailmanmenoa, missä vaiheessa laskimme talkkarit luisumaan tavallisen kerrostaloasujan ja koululaisen ulottumattomiin, pois arjestamme? Miten saatoimme kadottaa heidät arvokkaine työpanoksineen isoille huoltoyhtiöille kellojen kanssa kilpaa käyviksi kiinteistömestareiksi ja monipalvelutyöntekijöiksi? Kysyttiinkö talkkareilta mielipidettä tittelin ja työnkuvan muutoksiin? Voi harmi, sanon minä. Olisipa sellainen ammatti kuin talonmies! 

Leena

Kehityspsykologiasta tuttu termi lähikehityksen vyöhyke olisi oiva termi lanseerattavaksi myös aikuisten ihmisten oppimiseen ja vaikkapa yritystoimintaan. Perinteisesti sillä tarkoitetaan tilaa, joka lapsella jää hänen nykyisen tieto- ja taitotasonsa (aktuaalinen kehitystaso) sekä mahdollisen potentiaalisen kehitystason väliin. Kun lasta ohjataan ja autetaan toimimaan omalla lähikehityksen vyöhykkeellään, hänen on mahdollista suoriutua korkeammantasoisista tehtävistä kuin mihin hän pystyisi yksin toimiessaan. Lapsi siis pystyy lähikehityksen vyöhykkeellä toimiessaan esim. ratkaisemaan monimutkaisempia ongelmia, kuin pelkän aktuaalisen kehitystason perusteella voisi olettaa. Harmillista sinänsä, että monet vanhemmat eivät tajua hyödyntää tätä vyöhykettä vaan pitäytyvät samoissa tutuissa kaavoissa ja rutiineissa, joilla arki sujuu, kun voisivat tarjota lapselle jo asteen haastavampaa tekemistä. Usein kuulee vanhempien sanovan, että "Se on vielä niin pieni, ei se osaa" aliarvioiden näin pahasti lapsensa kognitiivisen kapasiteetin (yllättävän pieni lapsi osaa esim. rakennella legoja / järjestellä palikoita muodon tai värin mukaan, tehdä palapelejä jne. puhumattakaan kodin pikku askareista, joita pienet touhukkaat voisivat ylpeänä suorittaa).

Koulumaailmassa lähikehityksen vyöhykkeellä olisi suurta merkitystä yksittäisen oppilaan kehityksessä, mutta valitettavasti opettajilla ei ole välttämättä aikaa huomioida lapsia luokassa näin yksilöllisesti. Scaffolding on lähikehityksen vyöhykkeen idean pedagoginen sovellus, jossa opettaja haastaa opiskelijaa hieman tämän nykyistä taitotasoa korkeamman tason tehtäviin. Kun haasteet ovat sopivassa suhteessa opiskelijan kykyihin, opiskelija oppii paremmin kuin jos tehtävät olisivat tämän taitotason alapuolella tai liian paljon hänen taitotasonsa yläpuolella. 

Yrittäjä tarvitsee toista yrittäjää, verkostoituakseen, jakaakseen ideoita ja lopulta toimiakseen hyvässä yhteistyössä. Kokeneemmaan yrittäjän ohjaamana yrittäjä voi toimia lähikehityksen vyöhykkeellä ja saavuttaa lopulta jotain, mistä ei välttämättä osannut uneksiakaan. Hedelmällisintä yrittäjien välinen yhteistyö on silloin, kun molemmat osapuolet haastavat toisiaan, uskovat toistensa kykyihin ja ammattitaitoon sekä hienojalostavat omia ja toistensa ajatuksia aina vaan eteen päin. Tällaisessa yhteistyössä ja ideoinnissa on vain taivas rajana, ja yhteiseen flow-tilaan pääsy palkitsee toistensa sparraajat.

Valmentavassa ohjaustyössä lähikehityksen vyöhykkeen teoriaa voi hyödyntää ohjattavan itseuskomuksiin ja minäpystyvyyteen liittyen. Taustalle tarvitaan kuitenkin ohjaajan oma usko siihen, että jokaisella on potentiaalia kasvaa ja kehittyä ihmisenä koko elämänsä ajan, samoin tietoa ja taitoa liittyen ohjauksen menetelmiin ja vaikuttavuuteen. Ohjaustyössä keskeistä on saattaa ohjattava pienten aavistusten äärelle, sellaisten, joista voi kasvaa iso oivallus koskien omaa tapaa toimia, jopa omaa minäkuvaa. Ohjaaja omalta osaltaan auttaa näiden oivallusten syntymisessä sekä toimii asiakkaan tukena ja rohkaisee tarkastelemaan itseään uudelta kantilta. Millainen olen työntekijänä? Millaiset asiat inspiroivat minua? Olisiko minusta sittenkin alalle, jossa tarvitaan asiakaspalvelutaitoja? Minussa on potentiaalia, minulla on taitoja, pääsisinkö tämän uuden suunnitelman avulla niitä hyödyntämään ja hienojalostamaan?

Päästäkseen flow-tilaan, ihmisen pitää olla itselleen merkityksellisten asioiden äärellä ja saada tehtävän suorittamisesta nautintoa. Meille merkitykselliset asiat ovat usein myös niitä, joiden opiskeluun tunnemme sisäistä motivaatiota. Lauri Järvilehto on omassa blogissaan (hyvejohtajuus.fi 23.2.2012) todennut osuvasti, että jo Antiikin Sokrateen ohjenuora kuului: Tunne itsesi. "Sisäismotivoituun toimintaan pääsee käsiksi pitkällisen itsetutkiskelun kautta.". Mutta kuinka moni tulevaisuudenalaansa miettivä nuori pohjaa päätöksensä syvälliseen itsetutkiskeluun? Helppo reitti olisi valita se, minne kaverit menevät, mitä vanhemmat toivovat tai minne on vaivattomin pääsyreitti. Hyvien ohjausmenetelmien ja lähikehityksen vyöhykkeelle haastavan valmentavan ohjauksen kautta saattaa elämänpolkuaan etsivälle nuorelle tai alanvaihdosta miettivälle aikuisellekin syntyä ahaa-elämyksiä, jotka voivat johtaa myöhemmin mitä inspiroivimpiin flow-tiloihin.

Lehdet ovat kertoneet tällä viikolla helsinkiläisestä tapahtumanjärjestäjäyrittäjästä, jonka hyvät aikeet palkata nuori kesätöihin tyssäsivät nuorten käyttäytymiseen työnhakutilanteessa, työnhakutaitojen puutteeseen ja ylisuuriin palkkaodotuksiin. "CV:t vilisivät kirjoitusvirheitä ja 14 euron tuntipalkka oli kuulemma lukiosta valmistuneelle liian vähän". Haastatteluun yrittäjä oli saanut purkkaa jauhavaa selkärangatonta ja hymytöntä porukkaa, ja vastaamatta jääneeseen puheluun tuli yhdeltä nuorelta perään tekstarina kysymys "Häh?". Juttuun haastateltu Uudenmaan TE-toimiston virkailija vahvistaa kasvaneet havainnot siitä, että nuorisoa on turha tavoitella vastaamaan puhelimeen ennen puolta päivää, koska he ovat nukkumassa.

Olen itse todistanut nuorisossa tapahtunutta veltostumista aitiopaikalta lukion opettajan lehtereiltä (silloin, kun vuonna 1998 aloitin, oli luokkahuoneissa vielä opettajan korokkeet!). Opettajan urani alkutaipaleella myöhästelijät odottivat aamunavauksen loppuun saakka, koputtivat oveen ja kertoivat anteeksipyynnön kera, miksi ovat myöhässä. Jos eivät meinanneet kertoa, niin opettaja jaksoi vaatia asiallista selvitystä myöhästymiselle. Viime vuosina tilanne kääntyi pikku hiljaa sellaiseksi, mitä yliopistoissa suositaan: tunneille lampsitaan milloin sattuu, osa mörähtää ovella jotain, suurin osa luikahtaa paikalleen sanaakaan sanomatta. Tytöt nostavat isot veskansa pulpetille, jotta voivat asettautua niiden taakse mukavasti viesteilemään whatsapissa, instagramissa, twitterissä, mesessä tai mistä foorumista nyt eivät yhtä oppituntia pysty poissa olemaan. Ilahduttavaa toki tässä uudessa nuorisossa on se, että välitunnilla ei ole kiirettä tupakkapaikalle eikä viikonloppuisin humalahakuisia kännejä vetämään, huolestuttavaa se, että yksi oppitunti ilman kännykkää saattaa tuntua maailmanlopulta ja aiheuttaa jopa fyysisiä riippuvuusoireita.

Myös nuorison käsitys ajasta ja ajanhallinnasta on muuttunut. Tapasin teettää psykologian kolmoskurssin tunneilla hauskaa ja opettavaista kellokoetta liittyen tarkkaavuuteen ja mieleenpainamiseen. Siihen tarvittiin jokaisen opiskelijan rannekelloa. Jossain vaiheessa vuosien vierähtäessä eteenpäin jouduin muuttamaan kellokokeen kännykkäkokeeksi, sillä luokasta ei löytynyt enää opiskelijaa, joka omistaisi rannekelloa. Opotunneilla huomasin puhuvani ihan kalkkisjuttuja, kun kerroin opintojen suunnittelusta, lukusuunnitelmien tekemisestä ja kalenterin käytöstä. Eihän kukaan enää käytä kalenteria! Kännyköihin laitellaan muistutuksia, että "palauta huomenna äikän essee", mutta pitkäjänteiseen opiskeluun tällainen muistutus tulee auttamatta myöhässä. Hätäratkaisuna keksitään plagiointiviritelmiä ja toivotaan, että äikänryhmässä on taas sen verran suuri porukka, etteivät opettajan väsyneet silmät tajua erottaa vilppiä.

Opinto-ohjaajaurani alkuvuosina ohjausajat muistettiin sataprosenttisesti. Viimeisinä vuosina olin jo lakannut laittelemasta muistutusviestejä, jotka välillä tepsivätkin: opiskelija ryntäsi tunnilta pahoitellen, että oli unohtanut ajan (tämä on ihan inhimillistä, unohduksia sattuu). Mutta jossain vaiheessa huomasin, etteivät viestini saaneet enää vastakaikua. Joskus saatoin tavoitella opiskelijoita, joiden lukion loppuunsaattaminen roikkui yhden kurssin varassa tai oli muuten vaakalaudalla. Lopulta kyllästyin yrittämiseen ja soitin vanhemmille, mikä tietenkin oli kaikkien lakien vastaista, eihän vanhemmille saanut kertoa heidän täysi-ikäisten lastensa kouluasioista. Keksin ovelan tavan ilmaista asioita kiertoteitse, kyselin mahtaako heidän lapsensa kännykkänumero olla vaihtunut, kun ei vastaa soittoihini/viesteihini, olisi hyvin tärkeää koulunkäyntiin liittyvää asiaa. Tässä vaiheessa vanhemmat sitten useimmiten kiinnostuivat ja monessa perheessä saattoi avautua tilanteet esim. tulevien lakkiaisjärjestelyjen osalta ihan uudesta näkövinkkelistä. 

Mutta ovat vanhemmatkin muuttuneet. Joillakin vanhemmilla on aivan epärealistisia odotuksia kullannuppunsa koulunkäynnin suhteen. Eräs ammatillisen puolen ohjaajakollega päivitteli kerran, että on tosi hankalaa yrittää järjestää opiskelijoille harjoittelupaikkoja, kun vanhemmat sönkkäävät välissä: "Älkää sitten laittako meidän Perttiä mihinkään tavan hommiin harjoitteluun, hänelle sopisi meidän mielestä parhaiten johtotehtävät". Uutta lukiosysteemiä tuntemattomat vanhemmat voivat pahimmillaan sabotoida nuoren lukiotaivalta vaatimalla tältä kuita taivailta. Nykylukiosysteemi nimittäin ON haastava, se pakottaa useimmiten nuoret priorisoimaan ne aineet, joihin keskittyä ja panostaa, ja toiset aineet on monessa tapauksessa jätettävä vähemmälle panostukselle, mikäli rahkeet eivät riitä jokaisen aineen täydelliseen pänttäämiseen. 

Ja rahkeethan nimittäin eivät aina riitä. On uuvuttavaa olla nuori tänä päivänä. Paineet ovat ihan toista luokkaa, kuin meidän aikanamme, koska valintoja ei tarvinnut tehdä niin aikaisin eikä niin laajoilta tarjottimilta. Aina päästiin töihin jonnekin. Ja aika usein päästiin myös opiskelemaan. Mutta toisaalta otettiin myös vastaan työtä kuin työtä ja opiskelupaikkaakin pystyi kokeilemaan ja hakemaan sitten toista alaa, jos mielekkäämpi löytyi matkan varrelta. 

Pääsääntöisesi olen urani aikana törmännyt kaikesta huolimatta fiksuihin, ihaniin, hurmaaviin nuoriin. Silti myös minä ehdin huomata selkeän muutoksen tässä sukupolvessa verrattuna aiempiin. Velttoilu, turhan opiskelun ja työn karttaminen, laiska asenne, välinpitämättömyys, vastuun pakoilu, julkisen nolatuksi tulemisen pelko, teknologia, kännykät, yksinäisyys, jopa unirytmien muutos ovat ilmiöitä, jotka ovat osa monen tämän päivän nuorten todellisuutta ja elämään asennoitumista. Tämä kaikki pelottaa ja harmittaa minua yhtä aikaa. Onko mitään tehtävissä? Jos, niin mistä aloittaa? 

Kuitenkin on valitettava tosiasia, että nuoriso tahtoisi aina päästä helpommalla. Meillä aikuisilla onkin nuorten velttoiluun liittyen peiliin katsomisen paikka. Mutta missä vaiheessa annoimme periksi, missä vaiheessa lakkasimme vaatimasta, missä vaiheessa patistelemasta? Neuvooko nuoria näissä asioissa kukaan?

Nuoriso huomio! Leena-täti laittaa nyt kukkahatun päähänsä ja yrittää neuvoa teille muutaman tärkeän elämänohjeen:

1. Jos myöhästyt sovitusta tapaamisesta, pahoittele sitä ääneen ja vilpittömästi.

2. Jos joku on soittanut sinulle tuntemattomasta (tai tutusta) numerosta, soita takaisin. Voit aloittaa seuraavin sanoin "Se ja Se tässä hei, tästä numerosta oli soitettu minulle?"

3. Jos näet tutun ihmisen kaupungilla, olipa hän tuttu mistä yhteydestä tahansa, niin tervehdi. Ei tarvitse yläfemmoja heitellä, mutta jonkinlainen hienoinenkin nyökkäys hymyn kera on fiksu tapa kertoa siitä, että olet noteerannut tutun naaman. Myös opettajaa voi tervehtiä tällä tavoin eikä se ole millään muotoa noloa, paljon nolompaa on tuijotella omiin varpaisiin ikään kuin vastaantulija olisi ilmaa.

4. Jos olet menossa työhaastatteluun, kiinnitä huomiota ulkoiseen olemukseesi. Ryhti ennen kaikkea! Katsekontakti, avoin kohtelias olemus. Purkat pois suusta ja nuuskat huulesta! ÄLÄ myöhästy, saavu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, oikealla asenteella varustettuna! Kaikkea tätä myös voi harjoitella, ei ole ollenkaan noloa. 

5. Älä ole veltto! Se on ärsyttävää! Vastaile ihmisten kysymyksiin reippaasti tai jos olet ujompi henkilö, niin katso edes silmiin!

6. Älä anna kännykän sanella elämääsi! Tee tietoisia irtiottoja somesta!

7. Osta kalenteri. Sellainen, johon voit kynällä kirjoitella asioita ja tsekata aina vaikkapa sunnuntai-iltana tulevan viikon muistettavat jutut. Kokeile edes kerran elämässä lukusuunnitelmaa (esim. koeviikolle, yo-kirjoituksiin, pääsykokeisiin). Jos ei toimi, niin oletpa ainakin kokeillut.

8. Huomioi muut. Älä ole itsekäs. Itsekkyyttä on myös se, jos ei vastaa toisen kännykkäviesteihin tai puheluihin.

9. Sano aina ääneen, jos joku tuntuu sinusta kivalta tai ansaitsee mielestäsi positiivista palautetta. Mitään pahaa et voi tällä saada aikaan.

10. Ole sopivassa määrin armollinen itsellesi. Tässä nykymaailman menossa ei voi kukaan olla täydellinen. 

Ja sitten taas yhtenä päivänä ohjaukseen saapuu fiksu, ihastuttava nuori mies. Kättelee reippaasti ovella, katsoo silmiin, pahoittelee, että melkein meinasi tulla kiire. Pyytää kohteliaasti, että saisiko nostaa läppärinsä esille, jotta voi tehdä muutamia muistiinpanoja, koska meillä on vain tunti aikaa. Lähtiessä kättelee vielä, kiittää ja sanoo ääneen, että tästä oli kyllä tosi paljon hyötyä. Toivottaa hyvää kesää ja polkaisee pyörällään kohti tulevaisuuden suuntia. Vilkutan hänelle ikkunasta ja mietin, että kyllä meidän nuorisolla vielä toivoa on. 

Millaiset asiat tekevät palvelukokemuksesta sellaisen, että tulee hyvä mieli ja tunne, että MINUA palveltiin?

Kyse on hyvin yksinkertaisesta ja ainakin kirjoitusten tasolla trendikkäästä ilmiöstä: kohtaamisesta. 

Sillä, että asiakas tulee kohdatuksi tasa-arvoisesti, kunnioittaen ja ammattitaidolla, voi päästä pienikin yritys hyvin pitkälle. Kohtaamisen kulttuuria ei kuitenkaan pidä rajoittaa yritysmaailmaan, sen tulisi ulottua aina hiekkalaatikolta vanhainkotiin ja olla osa jokapäiväistä suomalaista tapaa olla toistemme kanssa. Valitettavan usein kuitenkin törmää jopa palvelualan ammattilaisiin, jotka ovat töykeitä, töksäyttelevät, eivät jaksa kuunnella asiakasta tai ovat liian kiireisiä panostaakseen asiakkaan yksilölliseen kohtaamiseen. Tästä ei välttämättä voi syyttää näitä työntekijäraukkoja vaan heidän esimiehiään: liian monessa palvelu- ja ihmissuhdeammatissa kiire ja tekniikka ovat karsineet kaiken inhimillisyyden ihmisten välisistä vuorovaikutustilanteista.

Yritystäni perustaessa kilpailutin pankkeja, vakuutusyhtiöitä, tilitoimistoja. Juoksin verotoimistossa ja Kelassa, hain apua asioihin yritysneuvonnasta ja Ely-keskuksen asiantuntijoilta. Suurimmat päätökset tein ennen kaikkea sen perusteella, miten tulin asiakkaana kohdatuksi ja palasin pyytämään apua niiltä tahoilta, joilla tuntui riittävän aikaa kuunnella ajatuksiani. Tarkastelin eri tahoja ohjaajan silmälasien läpi ja totesin, että paljon olisi petrattavaa monella taholla asiakaspalvelun saralla. Nykyiseen tilitoimistooni päädyin asiakkaaksi, koska minusta ja yrityksestäni oltiin siellä kiinnostuneita. Olin jo parissa paikassa käynyt tutustumassa ja kuulemassa olennaisen: asiakas toimittaa kuukausittain kuitit yms. tärkeät paperit, jotta kirjanpitäjä voi tehdä kuukausittaisen kirjanpidon. Mutta minulta ei oltu kysytty olennaista: Kuka minä olen, mitä aion tehdä, mitä yritykseni tekee? Siinä tilitoimistossa, jonka lopulta valitsin, oli kansioon mapitettu jokin minusta tehty lehtijuttu, huomasin sen sattumalta ja se teki vaikutuksen. Täällä oltiin etukäteen perehdytty tulevaan potentiaaliseen asiakkaaseen! Lisäksi minut istutettiin tilitoimiston johtajan valtavalle upottavalle nahkasohvalle ja siinä sitten rupateltiin: tilitoimiston johtaja halusi kuulla tarkemmin palveluista, joita yritykseni tulisi tarjoamaan ja minä kerroin ajatuksistani yritykseeni ja sen perustamiseen liittyen.

Vakuutusyhtiön valinta oli vaikeaa. Jokaisella vakuutusyhtiöllä tuntui olevan omat nimikkeensä eri vakuutuksille, kaikki minulle yhtä sekametelisoppaa. Valitsin sen vakuutusyhtiön, jossa vakuutusvirkailija tuntui näkevän, että tälle asiakkaalle on väännettävä asiat rautalangasta, ystävällisesti ja kärsivällisesti, ja varmistettava vielä perään, että tajusiko. No, en vieläkään niistä tajua kaikkea, mutta tuli tunne, että jos tämän valitsen, niin saan virkailijaltani aina apua ja aikaa, ja hän osaa asettua kanssani samalle tasolle, vaikka onkin ehdottomasti meistä viisaampi osapuoli.

Minun päätyötäni on ihmisten kohtaaminen. Joko yksittäisten tai useiden yhtä aikaa. Useimmiten kohtaamme arkaluontoisten tai jännittävien asioiden äärellä. Taustalla on ehkä työttömyyttä, opiskelun ongelmia, valinnanvaikeutta, edessä isoja päätöksiä. Yksi tärkeimmistä säännöistä, joita olen itselleni asettanut on kiinnostus: minun täytyy olla kiinnostunut näistä ihmisistä. Jos kiinnostus lakkaa, lakkaa aito kohtaaminen. Sen vuoksi on tärkeää, että kohtaamistyössä varataan hetki aikaa ennen asiakkaan saapumista. Perehdytään ja orientoidutaan. Tyhjennetään mieli avoimeksi kohdata asiakas. Uteliaisuus ihmisiä kohtaan on hedelmällinen kohtaamisen alusta, sellaista uteliaisuutta toivoisi löytyvän myös esimerkiksi verotoimistojen, sosiaalitoimistojen ym. virastojen virkailijoilta. Uteliaisuudesta syntyy nimittäin vilpitön auttamisenhalu ja se puolestaan on tärkeää tilanteissa, joissa vaaditaan konkreettisia toimia asiakkaan auttamiseksi.

Kiire tappaa luovuuden myös kohtaamisessa. Harmillisen usein isojen firmojen johtajat ja etenkin kuntatason päättäjät laittavat työntekijänsä juoksemaan kilpaa kellon kanssa, kun eivät tajua, että panostaakseen laatuun palveluissaan, heidän tulisi löysätä niiden työntekijöiden aikatauluja, jotka kohtaavat työkseen asiakkaita. Myös turhat säädökset ja byrokratiat syövät pohjaa aidolta kohtaamistilanteelta: jos pääfokus on siinä, että "meidän pitää nyt tässä tapaamisessa täyttää tällainen lomake", saattaa keskustelussa olennainen jäädä sanomatta, koska tuijotetaan lomaketta, ei toisia silmiin ja sydämiin. Hedelmällisimmät oivallukset yksittäisen asiakkaan tapauksissa syntyvät nimittäin useimmiten kiireettä käytyjen keskustelujen pohjalta, aidosti ja ilman ylhäältä päin säädettyjä vaateita siitä, kuinka keskustelun tulee edetä.

Meillä ei ole varaa Suomessa höllätä yhtään palveluasenteistamme. Päin vastoin. Myös nuorille tulisi opettaa ihmisten kunnioittavan kohtaamisen pelisääntöjä, jotta he voisivat soveltaa niitä taitoja myöhemmin mahdollisesti jossakin palvelualan ammatissa. Kohtaamisessa on loppujen lopuksi kyse elämisen taidoista. Kuinka täällä ollaan ja eletään toisten ihmisten kanssa. Onneksi Elämäntaidot kouluun-hanke on jo olemassa, se on Lasten oikeuksien tuki ry:n rahoittama ja koordinoima hanke, jossa yhtenä tarkoituksena on opettaa hyviä ihmissuhde- ja vuorovaikutustaitoja yläkoululaisille. Toivotaan, että hanke saa laajalti jalansijaa ja että se tulisi pysyväksi osaksi opetussuunnitelmia sekä perus- että toisellakin asteella.  

Leena